Anopin kanssa marjassa

Älä siekään sano työ, vaan sano sie! Olin mustikkametsässä anopin kanssa, joka tällä tavoin teki sinunkaupat kanssani. Olin ollut naimisissa seitsemän vuotta hänen vanhimman poikansa kanssa. Kolmetoista vuotta myöhemmin, jälleen mustikkametsässä, anoppini totesi: kyll sie oot oikea vaimo Jaakolle. Metsä selvästi herkistää, jopa pidättyväisen anoppini.

 Neljäkymmentä vuotta olen marjastanut Ruokolahdella, Talkkunan kylässä. Mustikkamaat ovat pysyneet samoina, avohakkuualueet ovat kuitenkin muuttuneet puolukkavaltaisiksi. Mustikoita on silti useimpina vuosina enemmän kuin jaksan kerätä. Joka vuosi täytyy kuitenkin kierrellä ja etsiskellä, koska aina eivät samat mättäät tuota. Mutta on sellaisiakin varmoja alueita, jotka eivät petä koskaan; siellä  marjat takuuvarmasti odottavat poimijaansa.
Mustikan laatu vaihtelee vuosittain ja paikoittain: on isoja ja pieniä, ehjiä ja elukansyömiä, liian kirpeitä ja suuhunsopivia, terveitä ja tautisia. Viime kesä oli huippuvuosi, keräsin n. 110 litraa ja laatu oli erinomaista. Kerään yleensä poimurilla, vaikkakin käsin poimien on roskia vähemmän, laatu parempaa, ulkonäkö komeampaa eivätkä marjat suohkaudu. Tiedossani on yksi paikka, jossa varttuu erikoisen hyviä, supermustikoiksi nimeämiäni yksilöitä. Paikka on omalla maalla, hieman soinen. Marjat ovat muhkeankokoisia, kiinteitä, täyteläisenmakuisia, sopivan kirpeitä, silti pehmeänmaukkaita, mattavaaleansinisiä muotovalioita. Mustikoiden aatelia. Kerään niitä pitkin kesää käsin, saan täten luotua läheisen suhteen näihin suosikkeihini. Varjelen mustasukkaisesti näitä supermustikoitani. Edes lapsenlapseni eivät saa astua tälle alueelle, vaikka muuten heille sallin lähes mitä vaan. Hehän saattaisivat poikkaista jonkin varvun. Yritän säilyttää muun kasvuston superalueellani suunnilleen tasapainossa. Jos joku laji alkaa lisääntyä, karsin sitä vähemmäksi.

Alueella on nyt kaksi mäntyä, muutama pikku kuusi, yksi haapa, koivu, kataja ja korpipaatsama sekä pari pihlajaa. Yritän säilyttää lajivalikoiman tällaisena, koska uskon supermustikoideni pitävän näistä kasvikavereista. Käytän poimurina sellaista punaista muovista, jossa on rautapiikit. Anoppini ( synt. 1915) sen sijaan piti parhaimpana poimurina isänsä, Antti Mansikan (synt. 1886 ), valmistamaa poimimiskonetta. Siinä on sivut venelautaa ja päällinen valmistettu Huhtamäki OY:n peltisestä LAKRITSI-laatikosta, piikit terästä. (kuva 1) Toiseksi paras poimuri oli veljensä, Matti Mansikan, maalipurkista hitsaama poimuri. (kuva2)
Meillä oli anopin kanssa saaliin määrän suhteen pientä kilpailua. Aluksi asia ei vaivannut, vaikka hän sai aina enemmän marjoja. Minä jäin väliin ihailemaan maisemia, tutkimaan erikoisia kasveja tai tiirailemaan lintuja. Mie en syö koskaan metsässä, totesi anoppi kun näki minun kauhovan kaksin kourin mustikoita suuhuni. Ilmankos minulla on vähemmän, kun syön kopasta. Vähitellen minua alkoi ärsyttää, kun sain vähemmän. Minunhan pitäisi saada enemmän kun kerran olin nuorempi. Mikä tässä nyt on vikana? Aloin tosissani kytätä, että miten se anoppi tämän tekee. Päättelin, että poimuri minulla kuitenkin on parempi; nykyaikaisempi ja leveämpi. Siitä se ei kiikasta. Samalla lailla minä vasemmalla kädelläni nostelin varpuja, jotta poimuri osuisi oikeassa kulmassa mustikkamättääseen. Myös minä veivasin ja kääntelin poimuria, jotta lähestyisin helpoimmalla tavalla marjoja ja saisin mahdollisimman vähin kahmaisuin mahdollisimman paljon saalista. Tein kaiken samalla tavalla kuin hän, mutta hänellä oli marjoja ämpärissä enemmän. Syy ei ollut siinäkään, että hänelle osuivat parhaat mättäät. Ei, koska anoppi kierteli ja etsi minulle valmiiksi hyviä paikkoja, ja käytti enemmän aikaa kuljeskeluun ja etsintään. En kylläkään aina pitänyt siitä, että sain valmiit paikat; jäin täten paitsi etsijän ja löytäjän riemua. Asia selvisi vasta kun aloin vieressä matkia hänen liikkeitään. Hän teki kaikki liikkeet yksinkertaisesti vaan NOPEAMMIN. Ja voi sitä voitonpäivää, kun marjasaalista veneeseen lastatessamme anoppi hieman yllättyneenä totesi: siulla on enemmän.
 Anoppini oli hyvä suunnistaja. Minun ei tarvinnut koskaan kantaa huolta mökille osaamisesta. Hän tiesi aina suunnat, emme eksyneet koskaan. Kunnes sitten tuli sekin päivä, jolloin jouduin sanomaan, että jos tuonne mennään, niin mökille ei saavuta. Tämän jälkeen minun, surkean suunnistajan, oli terästäydyttävä; vessapaperit ja kirkkaat marjaämpärit puihin merkeiksi, koska ensimmäisen kerran marjamättäälle kumarruttuani en noustuani enää tiennyt tulosuuntaa. Suunnistustaitoani kuvaa osuvasti erään pienen oppilaan lause KEVÄTPÖRRIÄINEN-lehdessä: Ilmansuunnat saa selville luonnossa, kun katsoo aurinkoon päin, niin kello on silloin kaksitoista.
 Tänä kesänä, elokuun viimeisellä viikolla, olin etsiskelemässä viimeisiä mustikoita. Yksikseni, anoppi  92v, jo vuoteenomana. Osuin keskelle  karhujahtia. Olin jo aiemmin pelästynyt metsäkanalintujen ryminälähtöjä  viereltäni, kun erään kumpareen takaa syöksyi tumma hirviö eteeni. Karhu? Turvaliivit päällä. Siis koira kuitenkin. Verenhimoinen joka tapauksessa? Helpotus oli suuri, kun koira ei ollut lainkaan minusta kiinnostunut. Kotona kuitenkin pelästyin uudelleen, kun mies pohti että karhuhan olisi voinut sännätä sinun suuntaasi. Hui! Karhuja olenkin viimeiset 20 vuotta pelännyt mustikkamatkoillani. Kylällä on kaadettu kaksi karhua, itse olen nähnyt karhun raapimajäljet mäntyjen rungoissa, tassujen jäljet mutaisissa kohdissa kylätietä ja jätökset, joista näkyi karhun mustikka-ateria. Hirvikärpäset ja kyyt eivät enää suuresti säväyttäneet vuoden 1992 jälkeen, jolloin leijona vieraili Ruokolahdella. Kaatuneesta sirkusautosta olisi saattanut karata muitakin villipetoja.
Parasta marjastuksessa on saaliin ja kuntoilun lisäksi silmänruoka: täyteläisensiniset  mustikat heleänvihreällä rahkasammalmatolla tai kypsänpunaiset puolukkatertut hopeanharmaalla jäkäliköllä. Siinä nauttii silmä ja lepää sielu. Ja voi sitä tunnetta kun sormenpäät aistivat mustikan neitseellisen pinnan. Sanoisin jos tohtisin, että tunne on kuin pippelinpäitä keräisi. Kun marjoja on paljon, ei tunnu nälkä, ei jano. Ei väsymys, ei pelko. Selkä on notkea ja koppa kevyt. Flow:n vallassa jaksaa huikeasti. Hyttyset ja paarmat eivät vaivaa, vain poimuri rouskuttaa satoa laariin. Linnut livertelevät ja suosta nousevat huumaavat tuoksut. Ah! Tämä on onnea. Kauan eläköön mustikkamaat.

Eila Hanhinen