Marjavuodet ovat erilaisia

Marjavuosia on niin monenlaisia, johtuen niin kovin monesta asiasta. Haittaa kasveille tekee esim. keväinen kuivuus, liika kosteus. Pahin haittatekijä taitaa olla kukinnan aikaiset pakkaset, niin kuin tiedämme. Jos on kovin kylmää, niin ei ole pölyttäjiä. Vuonna 2005 oli upea marjavuosi, silloin tuli runsaasti sekä mustikkaa että puolukkaa, ainakin täällä Hämeenlinnan seuduilla.

Mennessään metsään marjaretkelle, sai varautua useampaan astiaan, jotka täyttyivät aina tuota pikaa. Ja sitten vaan taas kiireen vilkkaa uudelleen metsän pimentoihin. Oli suuri ilo kerätä marjoja, kun niitä todella oli.

Annas olla, sen jälkeen täällä päin ei ole marjoja juuri näkynyt. Mikä on meidän marjamaamme tuhonnut? On niin paljon hakattu metsiä avoimiksi ja ainakin mustikka pitää enemmän sellaisesta satumaisesta metsän siimeksestä. Olkoonkin lehti- tai havupuumetsää. Ennen vanhaan kun lapsena käytiin marjastamassa, oli marjoja aina paljon. Oli niin puolukkaa, mustikkaa ja myöskin metsämansikkaa. Silloin puutarhamansikoita ei juuri missään nähnytkään. Myös omenoita oli puiden oksilla runsaasti, vasta sotien aikaiset kovat pakkaset veivät kaikki omenapuut. 

Lapsuuteni aika oli kovin köyhää, silloin ennen sotia ja sodan ajan erityisesti. Oli tietysti suuri kansantaloudellinen onni silloin, kun oli metsissä marjoja ja sieniä. Koivun ja vadelman lehtiäkin voitiin käyttää teen korvikkeena ja voikukan juurista saatiin kahvin korviketta. Siis hätä keinot keksii. Tässä voidaan havaita luonnon tuotteiden tuoma apu ja mahdollinen hyvinvointi puutteen keskelle.

Meillä mummon kanssa oli niin köyhät olot, ettei jokaiselle päivälle ollut edes leipäpalaa, saatikka jotain ainetta, josta olisi voinut ruokaa laittaa. Ei ollut, ei. Mummo oli hyvin vanha, eikä sitä vanhuutta voi verrata nykyaikaan. Silloin ei ollut mitään eläkettä ihmisillä. Elatukseksemme mummo kehräili talollisille pellavaa ja villaa langaksi ja kuten tiedetään, käsityöstä ei juuri mitään maksettu. Hän kehräili jokaisena päivänä aamusta iltaan, paitsi sunnuntai meillä pyhitettiin Jumalan sanalle ja hartaudelle. Raamattu ja virsikirjat oli aina esille saatavana, kunniapaikalla.

Arkena ehti tehdä ne vähäiset työt, mitä pienessä huushollissa oli. Kehruu oli mummon varsinainen työ. Oitis, kun hän sai aamukahvinsa nautittua ja lehmähuushollinsa huollettua, alkoi kehruu. Niinpä sitten, kun valmista lankaa oli valmiina kantamuksen verran, lähdimme mummon kanssa matkaan. Mummo piti huolen siitä, että minä, nuorimman poikansa orpotyttö olin aina matkassa mukana, kun suinkin oli mahdollista. Hän selitteli kaikille, ettei hän pysty paljon kantamaan, kun oikea kätensä on niin kipeä, ettei pysty itse hiuksiaan kampaamaan.

Mummo oli vuosia sitten kaatunut polkupyörän kanssa, kun joutui poikansa polkupyörää noutamaan muutaman kilometrin päästä. Niilo oli jättänyt pyöränsä maantien varteen, kun meni onnikalla Helsinkiin veljeään tapaamaan. Mummo ei osannut ajaa pyörällä ja joutui taluttamaan sitä. Siitä alkaen olkapää oli vihoitellut, eikä parantunut koskaan.

Näin aikuisena olen järjestellyt asiat niin, että kaiken loputtoman köyhyyden keskellä mummo kuljetti minua kanssaan saadakseen minulle suupalan samalla, kun talolliset antoivat hänelle kenties kahvia pullan kera, hänen toimittaessaan tilaamiaan lankoja heidän tarpeisiinsa. Joskus hän reissuiltaan toi minulle esiliinansa tai villatakkinsa taskussa pullanpalan. Kotona meillä ei pullaa ollut koskaan, ei koskaan. Lanttua ja kaalia kasvoi omassa pellossa, kuin myöskin perunaa. No, olihan meillä isot raparperipensaat ja tikkerperit, joista sai kait karamellin korviketta. Makeisia ei saanut milloinkaan, mutta karamellipaperit sain maantien ojista likaisena, jotka pyyhin kotona puhtaaksi.

Läheinen suoalue piti huolen lakoista ja juolukoista, Paljastenmäki antoi puolukkaa. Ihmeekseni muistan, kuinka pellon pientareilla ja mummolan pienessä metsätilkussa kasvoi ja kukki kaunis mesimarja, joka antoi sen verran myös satoa, että oppi nekin tunnistamaan. Ei kuitenkaan myyntiin asti, mutta lapsen valkoiseen emalimukiin muutaman marjasen.

Sieniä kerättiin kesäisin paljon, joista suurin osa voitiin suolata puuastioihin. Sieltä oli sitten talvella otettavaa perunan särpimeksi, kun muuta ei ollut. Metsässä sain paljon liikkua, kun jouduin keräämään kaiket päivät kesällä mummolle polttopuiksi risuja ja käpyjä ihmisten metsistä. Meillä oli kesäisin suuren tuvan lattialla valtava kasa risuja ja korillinen aina käpyjä pesään pantavaksi. Jos oli sade- tai ukkosilma tulossa, minun piti juoksujalkaa lähteä raahaamaan risuja niiden vielä kuivana ollessa. Niin sitä riitti puuhaa aamusta iltaan. No, kyllä lapsella riitti aika piirtämiseen ja kirjoittamiseen, mutta ennen kaikkea lukemiseen. Ja kun intohimona oli vielä käsityöt, niin ei ehtinyt pitkästyä. Enkö muistaisi myös leikkipaikkaani sireenipensaiden juurella, jota kanat käyttivät kylpemispaikkanaan ja usein sitten varpaat likaantuivat kanankakalla kirjavalla...

Martta Lehtonen