Mustikkasuu
Lapsuus maistuu mieleen mustikoista. Kesä toi aina puuhaa koulun loppumisen jälkeen. Ensin punertuivat ketojen ja pellonojien punaiset mansikat, joista ensi maistiaiset toin aina vanhalle, sokealle isoisälleni. Hän oli kovin iloinen laulaessani samalla hänelle: "Ah, August, ah, August, sinä onnellinen mies, kun kukkaisten keskellä kulkee sun ties".
Lisää ihanien metsämansikoiden kypsyessä me tytöt poimimme monet tuohiselliset niitä, jotka Tyyne-täti sitten kuljetti polkupyörän tarakalla muutaman kilometrin päässä olevaan kartanoon. Siellä oli aina kesäisin paljon kesävieraita, herrasväkeä, mm. kirjailija Ilmari Krohn ja puolisonsa kirjailija Hilja Haahti ja paljon muita. Kesävieraat nauttivat kauniin kartanon tienoilla vallitsevasta rauhasta ja nauttivat olostaan. Kävelivät kauniissa puistossa ja pulahtivat lämpimillä ilmoilla puiston vieressä virtaavaan Puujokeen virkistäytymään. Maistelivat kenties meidän poimimia mansikoita joen rannan romanttisessa "uimakopissa". Rannan riippakoivut ja rautalepät suojelivat liialta auringolta ja paarmojen pistoilta.
Heinäkuun lopun helteet kypsyttivät sitten metsän kätköjen mustikat kauniin sinisiksi. Tyyne-täti kävi metsässä aika-ajoin tutkimassa, joko olisivat mustikat poimittavassa kunnossa. Vihdoin koitti se päivä, jolloin saimme sääliä itsemme mustikkaretkelle. Leivänpalan mummo kääri paperiin, jonka asetti mustikkatonkan pohjalle evääksi kokopäiväiselle matkalle kilometrien päähän. Kumisaappain oli matkalle varustauduttava, vaikka ne olivat pitkällä matkalla raskaat jalassa. Katse taivaalle vielä ennen lähtöä, sillä sadeilmalla ei kannata lähteä. Pienet pilvet eivät meinaa mitään, sillä ne häipyvät puoleen päivään mennessä kokonaan näköpiiristä.
Matkaa mustikkamaisemiin on muutamia kilometrejä. Kintuissa jo tuntuu matkan pituus, mutta se ei haittaa, kun mustikoita on isot pensaat sinisenään. Saa ilomielin alkaa keräämään mummon maitotonkkaan ropsahtelevia mustikoita.
Hupsista vaan, täällä meinaa kaatua, kun on kaikenlaisia kantoja ja kivien koloja. Astiat kun saadaan puoleen väliin, voidaankin alkaa ruokailutuokio. Kannun pohjalle laitetun leipäpalan mummo oli halkaissut, jonka päälle oli hyvä likistellä mustikoita voiksi ja samalla sai nestettä tuoreista mustikoista. Kannon päällä ja kivellä oli hyvä istuskella nauttien eväistä ja pienestä levähdyksestä. Samalla voi katsella pilvihattaroiden kulkua sinisellä taivaalla ja kuunnella tuulen huminaa puiden latvoissa. Haapojen lehdet pitävät isointa ääntä, mutta se on niin lepuuttavaa, jatkuvaa rapinaa. Käpytikka kopottelee hiljalleen puun kylkeä, eikä ole meitä huomaavinaan.
Ja sitten onkin eväät nautittu ja samalla sielu ravittu. Poiminta voikin taas alkaa, että astia tulee täyteen, vajaalla astialla ei kehtaa kotiin mennä. Tämän tästä pitää laittaa marjoja omaankin suuhun, ettei kaikki mene "kontin suuhun". Alkaa vähitellen vähän kyllästyttää sinimarjojen poiminta, mutta urakka on kunnialla suoritettava loppuun.
Iltapäivän puolta jo kello varmasti käy, auringon suunnasta päätellen. On suuri ilo huomata astioiden vähitellen tulevan piripintaan. Tyyne-täti alkaa uumoilla suuntaa, jonne päin meidän olisi mentävä päästäksemme kotiin vievälle tielle. Hän on hyvä suunnistamaan monivuotisella kokemuksella ja niin pääsemme tutulle maantielle, mutta matkaa on.
Ei siellä metsän korvessa muita marjamiehiä näkynyt, missä lienevät muut? Päästyämme väsyneenä kotiin, levähdämme hetken ja sitten alkaakin marjojen puhdistaminen. Vaikka poimii kuinka puhtaita marjoja, niin metsässä kulkiessa tipahtelee puista ja pensaista astiaan roskia.
Huomenna Tyyne-täti lähtee viemään meidän kaukaa korvesta poimimamme mustikat pappilaan, jossa ruustinna saa iloita tuoreista metsän antimista. Pienet poimijat saavat jonkun markan palkaksi työstään ja tulee uutta intoa lähteä jälleen mustikkaretkelle. Siitä saa itselleen intoa ja tuntee itsensä tärkeäksi voidessaan tienata jonkun pennisen mummonkin iloksi. Saa liikunnan riemua ja sielun ravintoa. Metsässä samoilu tuo ihmiselle luonnon lähelle ja opettaa huomaamaan oman pienuutensa.
Martta Lehtonen

