Tutkijoiden kiista: Paljonko liito-oravia oikeasti on?

Sovun soisi syntyvän ripeästi, sillä yhdestä tutkijat ovat samaa mieltä: liito-oravat vähenevät – nopeasti.

: Kuva Jussi Mustosaari

Suomessa elää virallisesti 143 000 liito-oravanaarasta. Luku on tutkija Ilpo K. Hanskin raportista vuodelta 2006. Tutkimusta rahoitti ympäristöministeriö.

”Luku on ehdottomasti liian suuri”, sanoo nisäkästutkija, Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava.

Viime joulukuussa Annales Zoologici Fennica -sarjassa julkaistussa kriittisessä artikkelissaan Sulkava ja kumppanit esittävät, että liito-oravanaaraita on todellisuudessa puolet Hanskin arvioimasta virallisesta luvusta. Jos sitäkään.

”Todellinen luku voi olla lähempänä 50 000:ta kuin 143 000:ta”, Sulkava sanoo. Sulkavan mukaan hän ja Antero Mäkelä, kritiikkiartikkelin kirjoittamiseen osallistunut liito-oravatutkija, arvostelivat Hanskin menetelmää jo ennen laskentoja. ”Kritiikkiämme ei huomioitu”, Sulkava sanoo.

”Kritiikissä ei esitetty parannusehdotuksia. Eikä niitä ole tullut jälkikäteenkään”, Hanski vastaa.

Hanski ja Sulkava edustavat nisäkästutkimuksen huippua. Hanski on tutkinut liito-oravia radiolähettimillä 14 vuotta. Sulkava on tutkinut liito-oravaa ja myös muita nisäkkäitä. Tohtoriksi hän väitteli saukoista.

Sulkavan ja kumppaneiden kritiikki nojaa yhteen alavutelaiseen liito-oravapopulaatioon, joka tunnetaan poikkeuksellisen hyvin. Antero Mäkelä on tutkinut Alavuden liito-oravia 1970-luvulta.

”Kaikki alueen yksilöt otetaan vuosittain kiinni pöntöistä ja merkataan korvamerkein. Määrä tiedetään siksi tarkkaan”, Sulkava kertoo.

Esimerkiksi 1998 alueella eli Sulkavan mukaan 28–37 liito-oravanaarasta. ”Luvuista pienempi on korvamerkattujen naaraiden määrä.”

Suuremmassa on huomioitu mahdollisesti piilotelleet naaraat. ”Tietyiltä selvästi erillisiltä alueilta löysimme papanoita, mutta vain koiraita saatiin merkattua”, Sulkava selvittää.

”Kokeilumielessä laskimme Hanskin menetelmällä alueemme naaraiden teoreettisen määrän. Luvuksi tuli 102 naarasta.”

”Määrä on karkeasti yläkanttiin.”

Huomaamattomat risupesäyksilöt

”En tunne Alavuden populaatiota, mutta tiedän, että on liito-oravayksilöitä, jotka eivät koskaan pesi koloissa vaan aina risupesissä”, Hanski sanoo viitaten siihen suuntaan, että kenties Alavuden populaation alueella elää yksilöitä, joita ei ole huomattu.

Sulkava ei niele kritiikkiä: ”Tällaisten piileskelijöiden mahdollinen olemassaolo on huomioitu, kun naaraiden määrää arvioitiin”, hän muistuttaa.

”Jos tällainen piilopopulaatio olisi, liito-oravan papanoita voisi kuvitella löytyvän myös sellaisista osista aluetta, joilla pönttöjä tai tunnettuja korvamerkkiyksiöitä ei ole. Niitä ei ole löytynyt.”

”Mikko Mönkkönen (Jyväskylän yliopiston soveltavan ekologian professori, mukana kritiikkiartikkelissa) on analysoinut korvamerkkiaineistoamme. Tulosten mukaan korvamerkattuna on huomattava osa alueen liito-oravista eikä merkittävää erillispopulaatiota ole”, Sulkava sanoo.

Hanski jatkaa kritiikkiään huomauttamalla, että Alavuden korvamerkintäalue ei ole sadan hehtaarin suuruinen, kuten hänen tutkimuksensa laikut, vaan neljänneksen tästä, 25 neliökilometriä.

”Pönttöjä oli alun perin 114 neliökilometrin alueella”, Sulkava vastaa. Hänen mukaansa alue on pienentynyt, koska ”pönttöjä on uusittu vain siellä, missä oravia todellisuudessa on. Ei esimerkiksi hakatuilla laikuilla”.

Kenen papanat, kenen nurkissa?

”Hanskin menetelmän suurin epäkohta on, että löydettyjen papanoiden lasketaan automaattisesti merkitsevän naaraiden läsnäoloa”, kritisoi Sulkava.

”En näe, miten muuten se kannattaisi tehdä”, Hanski vastaa. ”Ruudut kartoitettiin keväällä. Radiolähetintutkimusten mukaan koiras ja naaras oleskelevat talvisin pääosin samoilla alueilla, usein jopa samassa pesässä. Siksi löydetyt papanat tarkoittavat, että naaras on lähellä.”

Sulkava jatkaa kritiikkiä ja viittaa Hanskin omiin tutkimuksiin: ”Koiraiden elinpiiri on moninkertainen naaraisiin verrattuna.”

”Eivätkö satunnaiset papanat voisi olla liikkuvien koiraiden jättämiä?”

”Tämä selittäisi, miksi naaraita on todellisuudessa paljon vähemmän kuin niitä Hanskin menetelmän avulla näyttäisi olevan”, Sulkava esittää.

Hanski myöntää, että tutkimustietoa ei ole riittävästi siitä, mihin ja kuinka usein koiraat eri alueilla liikkuessaan papanoivat.

”En väitä, että tämä (koiraiden liikkuminen naaraita laajemmalla alueella) olisi täysin merkityksetöntä. Koiraista tarvitaan lisää tietoa”, hän sanoo.

Hanski kuitenkin muistuttaa, että papanoita etsittiin ensisijaisesti haapojen ja isojen kuusten alta – paikoista, joissa naaraiden voisi olettaa elävän.

”Niitä ei etsitty nuorista metsistä tai varttuneista taimikoista, joissa eläimet kyllä liikkuvat mutta eivät elä vakituisesti”, hän puolustautuu.

Vähenemisestä yhtä mieltä

Hanski pitää ”vakavana virheenä” sitä, että Sulkavan leiri ”yleistää tutkimansa yhden suppean alueen tulokset koskemaan koko maata”.

”Se on yksi hyvin tunnettu alue, mutta meidän tutkimuksessamme alueita oli toista tuhatta.”

”Koko maan kannan arvioiminen ei olekaan luotettavasti mahdollista yhden alueen perusteella”, Sulkava myöntää.

”Mutta jostain sen täytyy kertoa, että tällä alueella menetelmä tuottaa niin täydellisen väärän naaraiden määrän.”

Ristiriidan ratkaisisi lisätieto – kenties lähetintutkimus yhdistettynä papanakartoituksiin.

”Olen huomannut, että merkkaus–jälleenpyynti ei vedä vertoja lähetintutkimukselle. Esimerkiksi nuorten levittäytymisvaelluksesta se ei anna todellista kuvaa”, Hanski toteaa.

Eräästä ratkaisevasta asiasta tutkijat ovat samaa mieltä: ”Liito-oravat vähenevät. Ovat vähentyneet 1940-luvulta alkaen”, Hanski sanoo.

Hän kertoo uudesta seurantatutkimuksestaan, jota on tehty yli 1000 otantaruudulla 13 alueella eri puolilla Suomea.

”Takana on vasta kaksi täyttä tutkimusvuotta, mikä on liian lyhyt aika lopullisiin tuloksiin, mutta näyttäisi, että liito-oravien määrä on vähentynyt 2006–2008 jopa 10 prosenttia”, Hanski sanoo.

Juha Kauppinen

Liito-oravat häipyvät hakkuiden keskeltä

: METSÄ? Esimerkki hakkuiden ulkopuolelle jätetystä liito-oravametsästä Pohjanmaalla Pedersöressä 2008. Liito-oravia ei ole metsikössä nähty hakkuiden jälkeen. Kuva Ralf Witsbacka.

Luonnonsuojelulaki kieltää liito-oravan levähdys- ja lisääntymispaikkojen hävittämisen ja heikentämisen. Laki velvoittaa jättämään esimerkiksi liito-oravan kolon ympärille riittävästi metsää.

”Todellisuudessa tämä ei toimi. Rajaukset ovat liian pieniä”, sanoo liito-oravan suojelurajauksia tutkinut biologi Ralf Wistbacka.

Hän on seurannut kahdeksaa Pohjanmaan metsikköä, jotka on jätetty pystyyn liito-oravien vuoksi hakkuiden keskelle.

”Hakkuiden jälkeen niissä ei ole lisäännytty. Jokunen koiras on korkeintaan käynyt”, Wistbacka sanoo. ”Yhdessäkään paikassa ei havaittu merkkejä liito-oravanaaraista 2007–2008.”

”Liito-orava tarvitsisi metsikön, jossa on suojaa, ruokaa ja pesäpaikkoja. Nykyinen käytäntö ei sitä takaa.”

”Tämä tarkoittaa, että luonnonsuojelulakia tulkitaan laittomasti – viranomaisten siunauksella heikennetään ja hävitetään liito-oravien elinalueita, vaikka se on nimenomaisesti laissa kielletty”, Risto Sulkava sanoo.

Hakkuurajausten perustana ovat maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön yhteistyönä laatimat liito-oravaohjeet vuodelta 2004. Niissä todetaan: ”Hävittämis- ja heikentämiskiellon huomioonottava rajaus voitaisiin esimerkiksi tehdä siten, että koskematta jätetään liito-oravan lisääntymiseen tai levähtämiseen käyttämästä puusta 10–15 metrin säteeltään oleva vyöhyke.”

”Pystyyn jää 0,1:stä 0,3:een hehtaaria, mikä ei riitä”, Wistbacka kertoo. Hänen arvionsa ympäristöministeriön toiminnasta EU:n alueella uhanalaisen lajin suojelussa ei ole häävi: ”Maa- ja metsätalousministeriö on sanellut riittämättömät ohjeet ja ympäristöministeriö on mukisematta hyväksynyt ne.”