Räpylänjälkiä perunamaalla

Laulujoutsennaaras oli hautonut kuutta munaansa karulla suolammella jo reilun kuukauden. Kesäkuun toisena päivänä maailmaan ilmestyi viisi poikasta, kuudes putkahti lähes puolitoista vuorokautta myöhemmin.

Pian poikaset joutuivat kovan paikan eteen. Pesimälammella ei ole riittävästi ravintoa, siksi perheen on muutettava. Alkaa marssi halki metsien ja peltojen kohti suurempaa vesistöä.

Mieltäni on aina askarruttanut, miten ja mihin joutsenet vievät poikasensa. Tänä vuonna päätin selvittää sen. Menin lammelle jo aamuyöstä ja seurasin joutsenperheen liikkeitä tarkasti.

Naaras oli noussut pesälle lämmittämään poikasiaan. Tiesin että lämmittely kestää noin tunnin, joten minulla olisi aikaa torkahtaa.
Kun havahduin, lampi oli tyhjä. Hätäännyin. Olinko nukkunut h-hetken ohi?

Hiivin hiljaa lammen päähän ja samassa näin linnut. Koiras levitti siipensä peittäen poikaset taakseen. Se sähisi uhkaavasti. Peräännyin heti, mutta varovaiset joutsenet siirtyivät takaisin lammelle.

Koska tiesin suunnan, mihin ne pyrkivät, kiersin oletetulle reitille ja piilouduin kumpareen taakse. Noin vartin odoteltuani näin joutsenet. Aikuisten kaulat keikkuivat 50 metrin päässä minusta. Linnut tulivat kohti.

Joutsenperhe taapersi ohitseni leveille renkaanjäljille, jotka metsäkone oli jättänyt maastoon. Ensimmäisen kerran havaitsin, että näistä valtavista urista oli jotain hyötyä.

Liityin jonon jatkoksi. Samassa joutsenet pysähtyivät ja arvioivat minut huolellisesti mutta hyväksyivät lopulta. Olin tuttu hahmo edellisiltä päiviltä, ja ne olivat tottuneet myös kameran ääneen.

Etenimme peräkanaa pitkin metsäkoneen uraa. Pian joutsenet saapuivat kalliojyrkänteelle, mutta emojen opastamana poikaset selvisivät siitäkin. Ne tupsahtivat varvikkoon ja vain kasvuston liike paljasti, missä ne kulloinkin menivät. Emolinnut sovittivat vauhtinsa tarkasti sopivan hitaaksi ja jäivät vähän väliä odottamaan, että koko ryhmä oli koossa.

Kun pienin poikasista jäi niin paljon jälkeen, et­tei se enää havainnut edellä kulkevaa, se alkoi piiskuttaa kuuluvasti. Tämä oli merkki emoille; saattue pysähtyi, ryhmittyi uudelleen. Matka jatkui vasta kun kukaan poikasista ei äännellyt.

Emojen ja poikasten kokoero oli valtava. Siksi vähäpätöisiltäkin vaikuttaneet esteet tuottivat pienille vaikeuksia. Emot harppasivat maassa poikittain olevan koivunrungon ylitse muitta mutkitta, mutta poikasille se oli pienen vuoren ylitys.

Ensimmäisen metsätaipaleen jälkeen linnut saapuivat lenkkipolulle, jota pitkin ne alkoivat edetä määrätietoisesti kohti Harjunjokea. Suunta ei ollut kohtisuoraan joelle, vaan pienellä kiertoliikkeellä vältettiin liikkuminen vaikeakulkuisessa maastossa.

Lenkkipolulla marssimisen jälkeen linnut seurasivat kotvan hiekkatietä, joka johti asfalttitielle. Aamuaurinko oli jo noussut varsin korkealle. Kello lähenteli seitsemää.

Joutsenperhe ylitti tien vaivatta ja siirtyi sen oikealle puolelle mutta turhan keskelle ajorataa. Tämä olisi voinut olla kohtalokas virhe, ellen olisi ollut paikalla. Kuulin lähestyvän auton äänen ja kohta näinkin sen. Se tuli kohti melkoista vauhtia. Seisoin keskellä ajorataa ja huidoin käsilläni: hiljennä, hiljennä!

Kuljettaja ei piitannut merkeistäni vaan koukkasi vastaantulevien kaistalle ja painoi kaasua. Joutsenperhe kuitenkin säilyi hengissä. Koiras levitti siipensä autolle ja oli hetken tohkeissaan kaaharille.

Linnut katselivat ympärilleen kuin olisivat tutkailleet osoitteita tai postilaatikoita, ja kuin kesävieraat konsanaan ne pistelivät rintamamiestalon sivuitse pitkin Tipulantietä.

Tie johti parin talon ohitse ja päättyi kolmannen pihaan. Pihapiirissä oli hyvin leikattu nurmikko ja istutuksia. Linnut ryhmittyivät talon lähistöllä uudelleen, ja emolintujen lyhyet mutta melko voimakkaat kontaktiäänet kajahtelivat muuten hiljaisessa sunnuntaiaamussa.

Kauan eivät linnut ehtineet ihailla maisemia, sillä matka jatkui. Tiesin vain suurin piirtein missä päin joki oli, mutta joutsenille asia näytti olevan selvä. Ne jatkoivat marssiaan läpi puutarhan ja ylittivät juuri perustetun perunamaan, jonka pehmeään multaan ne jättivät suuria ja pieniä räpylänjälkiä. Niissä mahtoi olla talonväellä ihmettelemistä.

Pihapiirin takana kohosi tummana melko iäkäs kuusikko, jonka aluskasvillisuudessa oli saniaisia, kortteita ja kieloja. Pihan ja metsän välissä oli oja, jonka linnut ylittivät melko helposti. Ehdin jo pelätä poikasten puolesta, mutta mitään ongelmia ei ollut.

Kuusikko oli melko helppokulkuista, ja pian sen läpi kuulsi valoa. Joko saavutaisiin joelle? Ei. Joutsenten päästyä metsänreunaan niiden edessä avautui heinikko noin 40-senttisine tuuheine kasvustoineen. Vasta sen sen takana, parinsadan metrin päässä, häämötti joenpenkka ja Harjunjoki, jonne joutsenperhe oli pyrkimässä.

Perhe ylitti peltotien ja sitä reunustavan ojan nousten heinämaalle. Molemmat emolinnut asettuivat jonon kärkeen ja tallasivat leveillä räpylöillään heinää lakoon. Peltoon muodostui selkeä ura, jota pitkin perässä taapertavat poikaset saattoivat juuri ja juuri edetä. Se ei ollut helppoa. Miten perheen pienin jaksaisi tämän viimeisen taipaleen?

Vuorokauden ikäero merkitse tässä vaiheessa paljon. Pienin poikanen oli koko ajan viimeisenä ja oli juuri se, jota useimmin saatiin odotella. Nyt sen oli kerättävä kaikki voimansa, jotta tästä viidakosta selvittäisiin.

Matka kesti noin 20 minuuttia. Tämän jälkeen kaikki näytti selvältä. Joutsenet laskeutuivat korkean rantakasvuston peittämää joenpenkkaa alas ja siirtyivät kohti saraikkovyöhykettä, jonka jälkeen alkoi avovesi.

Emolinnut olivat jo saraikossa, mutta matka ei edennyt. Mistä oli kyse? Miksi poikaset eivät menneet veteen? Asiaan löytyi selitys. Pitkän matkan viimeinen metri oli vähällä koitua poikasten kohtaloksi.

Rantavyöhykettä oli raivattu, pajupensaat kaadettu ja rangat jätetty osittain veteen joen suuntaisina röykkiöinä. Emolinnut pääsivät harppomaan leveillä jaloillaan kasojen yli, mutta poikaset putosivat oksien väleihin ja olivat juuttua ansaan.

Laskeuduin poikasten lähelle auttaakseni niitä. Koiras oli asiasta eri mieltä ja hyökkäsi poikasten avuksi. Joutsenten maailmassa ei kukaan ulkopuolinen auta ketään ja kaikki lähestymisyritykset tulkitaan hyökkäyksiksi.

Joutsenperhe purjehti arvokkaasti saravyöhykkeen lävitse avoveteen, lähes kaksi tuntia pesimälammelta lähtönsä jälkeen ja lipui hiljalleen myötävirtaan kohti Harjunjoen suuta. 

Joutsenet viettävät koko kesän tällä paikalla. Syksyyn mennessä poikaset saavuttavat lentokykynsä, jolloin perhe heittäytyy siivilleen ja muuttaa talvilaitumilleen.

Joutsenten vaarana ovat lähinnä sähkölinjat, joihin huomattava osa nuorista taajamissa kasvaneista linnuista törmää. Tappioista huolimatta joutsenten lisääntymistulos on Etelä-Suomessa hyvä ja kanta vahva. 

Lassi Kujala