Tuntemattomien lajien maa

Latvuksen salat selville. Tropiikissa paljon käytetty latvussumutus oli Lieksassa ja Kuhmoisissa ensi kertaa tosikäytössä suomalaismetsissä. Pikkueläimet putoavat pressulle; mukana on myös maailmalle uusia lajeja. Kuva Petri Martikainen.

Laji – mikä kiehtova käsite. Ensin se tuntuu helpolta selittää. Talitiainen on laji ja niin sinitiainenkin. Maailmasta tunnetaan 1 740 330 eliölajia ja Suomesta vajaat 50 000.

Selvää on myös se, että maailman tunnetuista lajeista miljoona on hyönteisiä ja 10 000 lintuja. Suurin osa maailman lajeista on kuitenkin tuntemattomia.

Arviot tai pikemminkin arvaukset maailman lajimäärästä vaihtelevat muutaman ja muutaman kymmenen miljoonan lajin välillä. Eräs australialainen viime vuonna julkaistu perusteellinen katsaus piti parhaana arvauksena 11 miljoonaa lajia. Asiasta on kuitenkin monia käsityksiä.

Vuosittain maailmaan tulee noin 20 000 virallista lajia lisää. Eivät ne oikeasti synny, vaan asiantuntijat pystyvät kuvaamaan tieteelle uusia lajeja suunnilleen tätä vauhtia.

Uusia lajeja löytyy myös Suomesta. Tahti kiihtyi 2003, kun suuri puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma Putte käynnistyi. Sen avulla on löydetty jo yli 200 maailmalle uutta lajia varsinkin sienien ja hyönteisten joukosta.

”Suomelle uusia lajeja on löydetty jo pari tuhatta” kertoo ohjelman koordinaattori Aino Juslén.

 Etsivä löytää

Lähes viiden prosentin lisäys kokonaisen valtion lajimäärässä muutamassa vuodessa on paljon.

Tutkijat tiesivätkin mitä etsiä – vain rahoitus oli puuttunut. Ympäristöministeriön rahoituksen turvin oli seitsemän vuotta sitten äkkiä mahdollista palkata väkeä tutkimaan heikosti tunnettuja lajiryhmiä kuten sieniä ja monia hyönteisryhmiä.

”Esimerkiksi ripsiäisiä (pikkuruisten hyönteisten ryhmä) oli tutkittu Suomessa viimeksi 1800-luvulla ja 1940-luvulla”, sanoo Petri Martikainen Itä-Suomen yliopistosta.

”Kun Jukka Kettunen keskittyi Putte-rahojen turvin ripsiäisiin useita vuosia, uusia lajeja Suomella löytyi, ja niiden uhanalaisuus pystyttiin arvioimaan ensi kertaa. Kettunen sai työn Kuopion luonnontieteellisen museon hyönteistuntijana.”

Rahaa löytyi myös dna-analyyseihin, jotka viimeistään 2000-luvulla olivat kehittyneet lajien tunnistamisen mainioksi apuvälineeksi. Samannäköisten yksilöiden dna paljastaa monesti, että ne kuuluvatkin kahteen eri lajiin.

Esimerkiksi seitikkien lajimäärä on Tuula Niskasen tutkimuksissa paljastunut paljon luultua suuremmaksi.

”Jännää on, että kun dna paljastaa lajit kahdeksi eri lajiksi, usein löytyy myös muita tuntomerkkejä”, Juslén sanoo.

Lajien synty ja katoaminen

Voi käydä myös päinvastoin: Saara Velmalan tutkimuksessa kaksi luppolajia (naavamainen jäkälä) paljastui samaksi lajiksi. Tämä on häkellyttänyt tutkijoita Amerikassa asti, sillä alkuperäisasukkaat olivat nimenneet toisen lajin syötäväksi lupoksi ja toisen ei-syötäväksi lupoksi (Inedible ja Edible Horsehair).

Mistä oikein on kysymys? Eräs amerikkalaistutkija arvelee, että vaikka jäkälän sieniosakas on sama, eroja voisi kuitenkin olla, sillä jäkälähän koostuu sieni- ja leväosakkaasta. Koska perinteisesti sieniosakasta on pidetty määräävänä, kysymys on iso koko jäkälätutkimukselle.

”Koko ajan on mietittävä, mikä laji oikeastaan on”, sanoo evoluutiobiologi Jyrki Muona Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.

”Suomessa ja laajemmin Fennoskandiassa on varmasti paljon esimerkiksi hyönteisiä, jotka ovat kehittymässä omiksi lajeikseen.”

Onko Suomessa endeemisiä eli vain täällä asustavia hyönteislajeja? Muonan mukaan tämä on mahdollista.

Muutkin kuin Jyrki Muona ja hänen kaltaisensa modernit evoluutioajattelijat ovat alkaneet uskoa kotoperäisiin hyönteisiin sen jälkeen, kun Suomesta löytyi maailmalle uusi laji, halavasepikkä.

Sen löysi Putte-hankkeessa Muonan oppilas Lena Brustle tutkiessaan haapasepikkä-kovakuoriaisia.

Suomesta löytyneet ”haapasepikät” elivätkin pajuilla, ja niiden sukuelimet olivat aivan omanäköisensä – genitaalit ovat lajinerotuksessa olennainen tuntomerkki.

”Halavasepikkä eroaa haapasepikästä saman verran rakenteeltaan kuin yleensäkin lajeiksi tulkitut kuoriaiset muualla maailmalla”, sanoo Muona.

”Ei ole syytä epäillä näiden erojen arvoa vain siksi, että on ilman erityistä syytä oletettu lajiutumisen vievän kauemmin kuin jääkaudesta on aikaa. Kyse on myös sukupolvista. Sukupolvia sepiköille on kertynyt hyvinkin 8000 tai enemmän.”

Ihmisen mitassa sukupolvien määrä vastaa 240 000 vuotta. Jään alta paljastunut Suomi-neito ei siis olekaan evoluutiomielessä nuorikko vaan riittävän kypsä synnyttämään uusia lajeja.

”Halavasepikkää voi toki löytyä muualtakin, mutta toistaiseksi se on kotoperäinen laji”, Muona sanoo.

”On hyvin mahdollista, että laji elää vain Suomessa ja on täällä syntynyt.”

Latvustot paljastavat salansa

Nyt on käynnissä uusi Putte-rahoituskausi, jonka näyttävin hanke on Petri Martikaisen vetämä metsän latvushyönteistutkimus.

Keino on tuttu Amazonasilta: puun latva sumutetaan luonnonmyrkyllä, ja pikkueläimet ropisevat tutkijoiden virittämälle pressulle puun alle.

Yhteensä 14 metsän 126 puuta Lieksassa ja Kuhmoisissa saivat käsittelyn. Alas satoi kaikkein eniten kärpäsiä sukulaisineen.

”Kokeilu meni hyvin. Saaliiksi saatiin myös jäytiäisiä, pistiäisiä ja kovakuoriaisia useita tuhansia yksilöitä. Näytteet odottavat vielä asiantuntijoiden läpikäyntiä.”

”Olen varma, että tieteelle uusiakin lajeja löytyy, sillä etenkin loispistiäiset ja kärpäset tunnetaan melko huonosti.”

Putte tutki viime kesänä myös kalkkikallioiden jäkälälajeja. Tavoitan puhelimeen Suomen ympäristökeskuksen tutkijan Juha Pykälän.

”Näyttää siltä, että kalkkikallioidenkin jäkälälajeja on paljon enemmän kuin on luultu”, hän sanoo maastosta Kuusamosta. ”Viime vuonna löysimme 27 Suomelle uutta lajia.”

Kalkkikallioita on lähinnä Kuusamossa ja Kilpisjärvellä sekä Lounais-Suomessa, missä monet niistä on tosin jo louhittu pois.

”Tarkoituksemme on selvittää näiden jäkälien uhanalaisuutta”, Pykälä sanoo.

Kirjat kirvoista, luteista ja limasienistä

Putte löytää uusia lajeja mutta myös tuo tuntemattomia lajiryhmiä tunnetuksi. Sen avulla syntyvät kirjat muun muassa luteista, kirvoista, makrojäkälistä ja limasienistä. Ludekirja ilmestyi jo.

Kirjoissa ja jo niitä varten kerätyissä kuvissa avautuu aivan hämmästyttävä monimuotoisuuden maailma. Miten värikkäitä luteet ja limasienet ovatkaan, miten ihmeellinen on jäkälien ja kirvojen maailma.

Kirvakirjan vastaava, Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon Anders Albrecht pystyi Putte-hankkeen avulla keskittymään kirvoihin useita vuosia.

”Pääsin kirva-ammattilaiseksi”, hän iloitsee. ”Suomelle uusia kirvalajeja on kertynyt noin 150.”

Lisäys on valtaisa, sillä kirvalajeja tunnetaan nyt Suomesta noin 470.

Albrechtin kirvakirja valitettavasti viivästyy, koska uuden Putte-kauden rahoitus väheni selvästi ja rahaa haluttiin antaa vain uusiin hankkeisiin. Lajieksperttien eldorado jäi siis lyhytaikaiseksi.

Sen verran se aukaisi tuntemattomuuden verhoa, että esimerkiksi Aino Juslén sanoo varmasti, että arvio Suomen eliölajien määrästä on ”kokolailla hatusta vedetty”.

”Metsien lajistosta tiedetään nyt enemmän, mutta esimerkiksi meri- ja muu vesieliöstä tunnetaan edelleen kovin huonosti. Siellä tuntemattomia lajeja on luultavasti vielä metsiä enemmän.”

Suomella on vielä paljon lajisaloja.

Antti Halkka

Aino Juslén iloitsee siitä, että Putte-hanke on tuonut paljon uutta tietoa Suomen asukkaista. Kuva Mikko Käkelä.