Toimituksen blogi

Hyvät, pahat ja rumat eläimet

Harju / Ikkunasuomenluontoon.fi

 
Tämä on tarina kanasta, lähimetsässä asuvasta ketusta, haittaeläimistä ja ihmisten haluttomuudesta nähdä eläimet eläiminä.

Meillä on kanoja. Rouva Harmaa, Gandalf, Kömpelö, Liinu ja Pikkukana. Viereisessä metsässä asuu kettu. Eräänä päivänä päästin kotoa lähtiessäni kanat ulkoilemaan pihalle. Tullessani takaisin huomasin, että kaikki ei ole kunnossa. Yksi puuttui.

Pihalta löytyi vain kasa höyheniä. Kadonnut kana oli minun lempikanani Rouva Harmaa, kaikista kesyin. Kolme päivää myöhemmin palasin töistä lopen uupuneena. Saapuessani kotipihalle minua odotti siellä harmaa kana. Päällimmäinen ajatukseni oli, että näen väsyneenä näkyjä. Mutta kyllä siinä seisoi elävä, reipas ja nälkäinen pieni kana. Se oli muutaman siipisulan ja nipun rintahöyheniä köyhempi. Mutta se oli elossa. Niin ketusta tuli haittaeläin. Miksi ilkeä kettu ei tyytynyt rusakoihin, vaan yritti tahallaan syödä juuri Rouva Harmaan?

Kun tunteet tulevat mukaan peliin, emme enää pysty suhtautumaan luonnonvaraisiin eläimiin järkevästi. Tämä näkyy hyvin keskusteltaessa ns. haittaeläimistä. Naakoista, susista, valkoposkihanhista ja monista muista.

Haittaeläimen käsite on aina vaivannut minua. Eläin voi aiheuttaa haittaa. Mutta eläin ei ole haitta. Haitoista ja niiden minimoimisesta täytyy toki keskustella. Sen, että eläimestä on ihmiselle joskus haittaa, ei pitäisi kuitenkaan vaikuttaa lajin oikeuteen olla olemassa. Käsite typistää eläimen pelkäksi ongelmaksi. Sen avulla ohitetaan seikka, että myös “haittaeläimillä” on itseisarvo ja oma tärkeä roolinsa ekosysteemissä, ja joillekin haitallinen laji voi olla toisille hyödyllinen. Kaikilla lajeilla on väliä.

Voisiko haitoista keskustella demonisoimatta lajia? Miksi rotasta puhutaan iljettävänä, kun taas oravaa pidetään sympaattisena? Tai miksi naakka on ärsyttävä? Miksi eläin, joka vaanii kotieläimiä, on julma? Miksi emme osaa ajatella eläimiä vain eläiminä. Eivät ne ole hyviä tai pahoja. Ne vain toteuttavat erilaisia lajityypillisiä käyttäytymismallejaan. Haitoista puhuttaessa pitäisi keskittyä keinoihin. Etsiä tapoja, joiden avulla voimme elää rinnakkain eri lajien kanssa.

Eläimistä keskustellaan usein kiivaasti. Suomen Luonnon verkkosivuilla, kuten monilla muillakin foorumeilla, on viime aikoina keskusteltu susista. Joka kesä pääkaupunkiseudulla kirjoitellaan nurmikoilla tepastelevista valkoposkihanhista. Aina kiukku ei jää pelkkiin sanoihin. Mediasta on tämänkin vuoden kuluessa saanut lukea useita uutisia siitä, miten jotkut ihmiset kohtelevat “haittaeläimiä”. Rauhoitettujen lintulajien pesiä hävitetään ja aikuisia yksilöitä vainotaan. Pantasusia ammutaan laittomasti. Oman käden oikeutta käytetään niihin, jotka katsotaan haitallisiksi ja ärsyttäviksi. Vaikka julmuuksiin ja laittomuuksiin syyllistyy vain pieni joukko, on sillä merkitystä millä tavalla suuri joukko puhuu. Yksikään laji ei ole pelkkä arvoton haitta.

Kettu yritti syödä minun kanani. On kuitenkin minun tehtäväni pitää kanat niin, että ne ovat turvassa. Rouva Harmaa ja kaverit voivat hyvin. Ne ulkoilevat nykyisin valvotusti pihalla tai ketunkestävässä ulkotarhassa. Repolainenkin voi hyvin. Kesällä ketunpojat leikkivän metsässä pesän ulkopuolella, ja välillä emokettu jolkottelee edelleen pihan läheisyydessä. Se pitää pikkujyrsijäkantaa kurissa ja jahtaa rusakoita. Kyllä sille varmasti edelleen kanapaisti maistuisi, mutta ei se tee siitä pahaa. Se on vain kettu.
 

100 päivää luonnossa
100 päivää luonnossa: Syyskesän luonnossa

Mitä kaikkea luonnossa kulkija näkee ja kokee, kun kalenteri taittuu elokuulle ja syksy alkaa lähestyä?

Toimituksen blogi
What does the fox... eat?

Puuskaisen myrskytuulen saattelema sade piiskaa tuulilasiin Länsiväylällä. Tässä kelissä ja illan pimeässä ei odota kohtaavansa yhtään eliötä karulla valtatiellä, mutta niin vain pieni matalana jolkottava hahmo osuu auton valoihin Espoon Tapiolan kohdalla. Vaikka otus on uitetun koiran näköinen, valkoinen hännänpää paljastaa jolkottelijan ketuksi.

Uutiset
Metsäjäniksen jäljet kertovat tarinan

Kaikki tuntevat jäniksen jäljet: ensin kaksi rinnakkaista ja sitten kaksi peräkkäistä painaumaa. Hop! Jälkiä seuraamalla voi nähdä mitä eläin on touhunnut.