Kainuun mailta

Aura Koivisto ja Risto Sauso
Suojelualueet ovat henkireikä! Aura Koivisto ja Risto Sauso muuttivat Kuhmoon paikallisten suojelualueiden vuoksi. Tässä blogissa vieraillaan metsissä ja soilla sekä tutkaillaan niiden eläjiä. Välillä pistäydytään muissakin maisemissa, ja aikaa vietetään myös omassa pihassa ja puutarhassa. Luetaan kirjoja ja pohdiskellaan kaikenlaista luontoon liittyvää. Blogin tekijät ovat elinkautisia luonnonharrastajia, joille harrastus käy myös työstä. Aura kirjoittaa, Risto valokuvaa, ja kohteiksi voivat joutua vähän jokaisen eliölahkon edustajat.
Uusin numero

Suomen Luonto 5/2018

on upea suuri kesänumero! Kannen nuoren mäyrän kuvasi Nina Mönkkönen.
VILLIVIHANNES_banner_suomenluonto_300x200

Sovelluksen avulla voit tunnistaa 30 erilaista kasvia ja kokata 90 herkullista annosta Sami Tallbergin resepteistä. Tuotot käytetään luonnonsuojelutyöhön.

MAINOS
Kainuun mailta

Kirjoja: Metsäkansaa ja Metsänsydämiä

Kuva Kimmo Ohtosen Metsäkansan tarina -kirjan kannesta.


Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarina (kustantaja Docendo, 2017)

Luontotoimittaja Kimmo Ohtonen kuuluu niihin suomalaisiin, joille lapsuuden lähimetsällä on ollut suuri merkitys. Kirjassaan Metsäkansan tarina Ohtonen muistelee Keravalla 1980-luvulla kotitalonsa vieressä ollutta metsää – ja sitä, kuinka se eräänä päivänä hakattiin ja tilalle rakennettiin uusia taloja. Pieni poika tunsi lohdutonta surua: Muutamassa päivässä kotimetsäni oli pino oksattomaksi pätkittyjä, leimalla merkittyjä puunrunkoja. Töyhtötiaisen kolopuu ei ollut enää kenenkään koti, vaan puukuutioita matkalla selluksi. Kuusenoksat eivät enää olleet eläviä siltoja, joiden avulla oravat hyppivät puusta toiseen.

Metsäkansan tarina on tärkeä puheenvuoro maamme alkuperäisten metsälajien puolesta. Kirjassa kerrotaan tapaamisista hirvien, susien, kuukkelien ja metsojen kanssa, ja samat lajit ja yksilöt esiintyvät myös valokuvissa.

Sympaattisella ja rehellisellä tavalla Ohtonen pohdiskelee niin omaa kuin yleensäkin ihmisen luontosuhdetta. Helsingissä asuvana hän kyllä arvostaa kaupunkiluontoa, mutta pohjoisen vanhat metsät vetävät vastustamattomasti puoleensa. Hienoja retkikohteita on erityisesti Kainuussa ja Lapissa. Elämän kaksijakoisuus tuntuu kuitenkin hiukan tuskastuttavalta: ainaista lähtemistä, pitkiä välimatkoja, levottomuutta…

Ohtonen iloitsee töyhtötiaisten viserryksistä ja helmipöllön puputuksista, mutta myös suree luonnonmetsiemme köyhtymistä. Kaikkea luontoa leimaa nykyään ihmisen aiheuttama muutos, joka ei voi olla vaikuttamatta ihmiseen itseensä. Ohtonen on tästä tietoinen – ja huolissaan: Vaikka metsäjänis on Pohjolan jääkauden jälkeisen luonnon alkuperäinen asukki, nykyään jänis tarkoittaa monille samaa kuin rusakko tai jopa citykani. Käsityksemme siitä, mitä jokin on, muuttuu usein vaivihkaa, petollisen huomaamattomasti – ja yhtenä päivänä emme edes muista asian olleen joskus toisin.

Kirjassa käsitellään paljon sutta ja suden salametsästystä. Kiistely suden asemasta Suomessa kertoo enemmän meistä ihmisistä ja meidän kulttuurihistoriastamme kuin itse eläimestä, Ohtonen toteaa. Toimittajan työssään hän on kierrellyt susialueilla, keskustellut ihmisten kanssa, myös epävirallisesti, ja miettinyt susivihan syitä. Hän uskoo salametsästyksen olevan sitä harjoittaville jonkinlaista terapiaa: sudentappaja tuntee itsensä miehekkääksi sankariksi ja omiensa keskuudessa kerää mainetta ja arvostusta.

Sankaruuden ylläpitämiseksi lietsotaan susipelkoa. Pelko ruokkii vihaa ja viha ruokkii vihaa, Ohtonen uskoo. Hänen mielestään susiviha on laajempi asia, sillä siihen pyritään liittämään vastakkainasettelua kaupunkilaisten ja maalaisten välille, herravihaa sekä vihaa toisella tavalla eläviä ja ajattelevia kohtaan. Yhteinen vihollinen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja sitähän nykyajan maaseudulla usein kipeästi kaivataan.

Vaikka Ohtonen ottaa kantaa, hänen tyylinsä on keskustelevaa, sovittelevaa, avomielistäkin. Hän tuntuu ihmiseltä, joka mieluiten kaihtaisi konflikteja, mutta koska kaikissa konflikteissa luonto on aina se heikoin osapuoli, sitä täytyy yrittää puolustaa.

Anneli Jussila: Metsänsydämiä (kustantaja Sanasato, 2017)

Puiden kehän keskellä jokin on selittämättömällä tavalla toisin. Varjoista ja valoläikistä kasvaa hiljaisuuden verkko, jossa itse aika alkaa muuttua ja sen kulku pysähtyy. Se ei ole enää kellon eikä kalenterin aikaa – ikimetsän aika uinuu puiden vuosirenkaissa, sisäkkäisinä kehinä, jotka kaikki ovat olemassa nykyisyydessä, samanaikaisesti.

Anneli Jussilan Metsänsydämiä tarjoaa proosarunoja, jotka sopisivat hyvin reppuun ja luonnossa hitaasti nautittaviksi. Metsän lisäksi kirjassa liikutaan puutarhoissa ja autiotalojen pihapiireissä, järvillä ja Lapin tuntureilla.

Tosin liikkumisen sijaan voisi puhua pysähtymisestä, syventymisestä tai jopa sulautumisesta.

Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtajana Jussilalla on vahva biologinen ja ekologinen näkemys. Kuvaukset ovat tarkkoja ja osuvia. Eivät vain linnut laula ja kukat kuki, vaan ympärillä elävät kultapiiskut, halavat ja kannusruohot, puukiipijät, pajulinnut ja kehrääjät.

Toisaalta taidehistorioitsijana Jussilaa kiinnostavat myös luonnon värit, muodot, äänet ja tuoksut, joista jo sinällään syntyy voimakkaita, eläviä ja mielikuvituksellisia ilmiöitä.

Metsänsydämissä luonnon kauneus ja monimuotoisuus ovatkin erottamaton kokonaisuus eikä tieto häiritse tunnelmointia, vaan päinvastoin vahvistaa elämyksiä. Vanha metsä – valtakunta ilman valtaa – saattaa tietämättömästä, lyhytnäköisesti ajattelevasta ihmisestä näyttäytyä kaaoksen, epäjärjestyksen ja kuoleman tyyssijana, kun taas metsän paremmin tunteva kokee aivan toisin. Elämä sykkii rikkaimpana juuri täällä missä kuolema on hyväksytty. Jussila ihailee metsän omaa, syvempää järjestystä, joka ulottuu lintujen pesistä yötaivaan linnunrataan.

Luonto tarjoaa odottamattomia, hätkähdyttäviä ja hypnoottisiakin kokemuksia, etenkin silloin, kun siellä ei aktiivisesti tavoittele ja havittele jotakin. Silloin metsän läpikuultavat ovet avautuvat ja ihminen muuttuu maisemaksi itsekin. Nöyryys on silti hyvä säilyttää ja tietää, että kaikki ovet eivät avaudu, että on maailmoja, joita ei voi kokea; luonnon ulottuvuudet ovat niin moninaiset ja kerrostumia on loputtomiin. Pieniä maailmankaikkeuksia, rinnakkaismaailmoja, päällekkäisiä aikatasoja.

Ja vaikka luonnon voi hetkittäin tuntea ihoa myöten ja sen kanssa tuntee käyvänsä vuoropuhelua, joskus huomaa menneensä oman minänsä ansaan. Kun runoilija järven rannalla kuuntelee yön pimeydessä huutelevia kuikkia, hän äkkiä tajuaa, että vaikka äänet kuulostavat valittavilta, linnut pitävätkin hauskaa: Huomaan, että alakulo olikin omaani.

Jussilan proosarunot ovat harvinaisen aistivoimaisia, tunnelmaltaan intensiivisiä ja välillä myös yllättäviä. Onkin ilahduttavaa löytää toisen ihmisen kirjoituksista tuttuja kokemuksia – hengenheimolaisuutta – mutta myös uusia ajatuksia ja näkemyksiä.

Kirjan taidokkaat piirrokset on tehnyt graafinen suunnittelija Juha Ilkka. Hänen kuvituksiaan on myös Luonnonperintösäätiön nettisivuilla ja julkaisuissa.

Luonnonperintösäätiöltä tilatessa kirjan tuotolla tuetaan säätiön suojelutyötä.

 

 

Toimituksen blogi
Suomen pinta-ala on 391 tuhatta neliökilometriä

Suomi on suurempi kuin moni arvelee. Virallisen tilaston mukaan valtiomme pinta-ala on 390 908 neliökilometriä. Merta on enemmän kuin järviä, ja metsää yli puolet Suomesta.

Toimituksen blogi
Toimituksen blogi
Suomen ja Euroopan pitää Pariisin sopimuksen perusteella suojella metsiensä hiilinielun tasoa

Ilmaston takia Suomen ja Euroopan pitäisi sovittaa puun käyttö sellaiseksi, että metsänielun taso säilyy tai vahvistuu ilmaston kannalta kriittisinä vuosikymmeninä.