Kainuun mailta

Aura Koivisto ja Risto Sauso
Suojelualueet ovat henkireikä! Aura Koivisto ja Risto Sauso muuttivat Kuhmoon paikallisten suojelualueiden vuoksi. Tässä blogissa vieraillaan metsissä ja soilla sekä tutkaillaan niiden eläjiä. Välillä pistäydytään muissakin maisemissa, ja aikaa vietetään myös omassa pihassa ja puutarhassa. Luetaan kirjoja ja pohdiskellaan kaikenlaista luontoon liittyvää. Blogin tekijät ovat elinkautisia luonnonharrastajia, joille harrastus käy myös työstä. Aura kirjoittaa, Risto valokuvaa, ja kohteiksi voivat joutua vähän jokaisen eliölahkon edustajat.
Uusin numero

Suomen Luonto 5/2018

on upea suuri kesänumero! Kannen nuoren mäyrän kuvasi Nina Mönkkönen.
VILLIVIHANNES_banner_suomenluonto_300x200

Sovelluksen avulla voit tunnistaa 30 erilaista kasvia ja kokata 90 herkullista annosta Sami Tallbergin resepteistä. Tuotot käytetään luonnonsuojelutyöhön.

MAINOS
Kainuun mailta

Lumen painamia ajatuksia

 

Tänä talvena täällä Kainuussa on äimistelty puiden lumikuorrutusta. Oma kotomme sijaitsee sen verran alavilla mailla, ettei tykky saavuta samaa muhkeutta kuin vaara-alueilla. Itse asiassa puiden lumitaakka ei näillä main ansaitsisi edes tykyn nimeä; alan asiantuntijoiden mielestä tykky-sanaa käytetään aivan liian estottomasti.

Tutkailin Paavo Havaksen ja Seppo Sulkavan vuonna 1987 ilmestynyttä kirjaa Suomen luonnon talvi, ja siinä ollaan hieman vapaamielisempiä, joskin tehdään selväksi, että tykkyä on erilaista. Sitä syntyy, ”jos ilma on lumisateella lähellä 0-astetta, lumi on märkää ja tarttuu puuhun helposti”. Spesialistien mukaan pelkästään tällaiset muodostumat eivät kuitenkaan tykyn kriteerejä täytä, vaan kyse on ihan tavallisesta lumesta. Etelä- ja Keski-Suomessa lumikerrostumat eivät edes kestä pitkään, sillä tuulet ja lauhat säät mätkäyttävät ne pian maahan.

Kirjan mukaan ”runsainta ja pysyvintä tykky on keskisen Pohjois-Suomen vaara-alueiden lakimetsissä ja metsänraja-alueilla”. Tämä on sitä tieteellisesti hyväksyttyä tykkyä, jonka synty selitetään näin: ”Lännestä ja lounaasta tulevat kosteahkot ilmamassat nousevat näillä alueilla maaston pakottamana korkeammalle, jolloin kosteutta tiivistyy puihin ja muihin esineisiin pääosaksi huurteena, osaksi myös alijäähtyneenä vetenä ja lumena. Tämä lakialueiden puita painava ja jopa kokonaan peittävä jäämassa on siten muodostunut pääosaksi eri tavoin kuin alavampien alueiden puihin pysähtynyt lumi. Lakialueiden tykky ei irtoa kovassakaan tuulessa, se putoaa vasta lämpimän sään sulattamana.”

Aito ja oikea tykky suorastaan syöpyy puihin ja painaa moninkertaisesti verrattuna tavalliseen lumikuorrutukseen; kuusessa sitä voi olla jopa 3-4 tonnia. Suomen kuuluisin ja ehkä myös kuvatuin tykkypaikka taitaa olla Posion Riisitunturi. Pari vuotta sitten kävimme Syötteen kansallispuistossa ja nousimme siellä yhden vaaran laelle. Vaikka oli syksy ja maa vielä lumeton, olisi väärin sanoa, ettei lumesta ollut tietoakaan – ainakin tietoisuus vallitsi, niin selvästi talvikausien tykky oli muovannut metsän ilmettä. Etenkin ylimmän vyöhykkeen puut olivat pörhöisen pensoittuneita ja uskomattoman vänkyräisiä. Persoonallisia, joskin samalla hieman rujoja ja säälittäviä.

 

 

Mutta kyllä vain Kainuussakin on korkeita alueita; jossakin Hyrynsalmen Ukkohallassa tai Puolangan Paljakassa luulisi myös virallista tykkyä muodostuvan. Puolangan retkiltä mieleeni ovat jääneet vaarametsien haavat: puiden rungot olivat kohtalaisen salskeita, mutta latvukset käppyräisiä ja runnellun näköisiä.

Talven mittaan olemme tehneet retkiä Sotkamon puolelle, Hiidenportin Porttijoelle, ja kun sinne ajellessa maa alkaa nousta, lumen määrä lisääntyy selvästi. Korkeammilla alueilla kuuset ovatkin Lapin malliin kapoisia, jotta paremmin jaksaisivat kantaa kuormansa. Petäjien latvuksia peittelevät suuret lumihatut, lehtipuut kaartuvat luokille ja taipuvat tien päälle. Taimet muuttuvat möykkyisiksi, kumarteleviksi hahmoiksi. Metsä on melkein kauttaaltaan valkea, ja maisema näyttää yhtä aikaa kauniilta ja omituiselta, epätodelliselta.

 

 

 

Ja oli aitoa tykkyä tai ei, moisessa metsässä ei kovin mieluusti kuljeskele. Kun katselee lumikaapuista kuusta, jonka latvus on hieman taipunut – ikään kuin puu tuijottaisi kulkijaa korkeuksistaan – ja kun näkee puun samalla kevyesti tuulessa huojuvan, olo ei ole aivan turvallinen… Tulee mieleen, että vaikka latvus ei yhtäkkiä painonsa alla paukahtaisi ja rysähtäisi niskaan, ainakin joku iso lumipaakku sieltä voi koska tahansa mätkähtää.

Ilmatieteen laitoksen sivustoilla tosin kerrotaan, ettei kukaan ole ”ainakaan tiettävästi” kuollut tykkylumen mätkäykseen, mutta kukapa haluaisi olla se ensimmäinen!

 

 

Lumisia maisemia katsellessa ei voi olla huomaamatta taimikoiden vaurioita. Etenkin ojitetut ja todennäköisesti myös lannoitetut, siis nopeasti kasvaneet männyntaimikot ovat surkean rähjäisiä. Höttöpuu on huono kestämään lumikuormaa, eikä taimikoissa ole isoja puita sateenvarjoina. Siinä taas nähdään, kuinka avohakkuun ja metsäviljelyn ”tehokkuus” on pikemminkin tuhokkuutta!

No olkoon, siirrytään sähköisiin asioihin…

Lumikertymät ovat aiheuttaneet runsaasti sähkökatkoksia, kun puut ovat taipuilleet johtojen päälle. Paikoin johdot ovat paksun lumikuorrutuksen vuoksi rotkottaneet niin alhaalla, että niitä olisi voinut suksisauvalla kopistella. Sellaiset puuhat kannattaa silti jättää sähköfirman työntekijöille. Heillä onkin urakkaa riittänyt. Kainuun pohjoisosissa taisi jossakin vaiheessa olla jopa viiden päivän katkoksia. Ihmiset ovat kuulemma suhtautuneet häiriöihin kärsivällisesti, vaikka lämmityksen ja vedensaannin kanssa on ollut hankaluuksia.

 

 

 

Ilmasto on muuttunut, ja todennäköisesti märkälumen talvet tulevat jatkossa olemaan monin paikoin yleisiä, minkä lisäksi kaikenlaisia myrskyjä ja myräköitä riittää. Mahdollisimman pitkälle viety riippumattomuus sähköistä on siis tavoiteltava asia.

Oma huushollimme lämpiää leivinuunin avulla, vesi nousee kaivosta lihasvoimin ja ulkosauna ja ulkovessa toimivat moitteettomasti, oli sähköä tai ei. Talo, jossa ei ole ns. mukavuuksia, on sähkökatkojen aikana erityisen mukava! No, nettiyhteys ei toimi ja tietokoneeni akku uuvahtaa tunnin sisällä, mutta välillä voi syventyä kirjoihin, ja jos lukee tietokirjoja, voi uskotella tekevänsä luterilaista työpäivää. Tai voi tehdä ”ajatustyötä”.

Meillä ei siis ole hätäpäivää, arki sujuu kutakuinkin normaalisti myös ilman sähköjä. Niinpä omakehu valtaa mieleni: olenpa fiksu! Olen viisas mökin eukko, joka ei nykyajan kotkotuksiin kompastu, joka elää omissa oloissaan ylväänä ja itsenäisenä…

Kunnes tajuan: pakastin. Siellähän se eteisessä jököttää, täyteen tupattuna marjoja ja oman kasvimaan tuotteita. Pieniin pussukoihin hartaasti nyplättyä kaalinlehteä, naattia ja horsmanversoa – kallisarvoiset keripukinestopakkaukseni! Kun sähkökatkosta on jatkunut vuorokauden ja tiedän korjaustöitä olevan muuallakin, ylväyteni läsähtää ja mieli nöyrtyy. Pitikin olla tyhmä ja säilöä kaikki pakastimeen! Kohta sen sisältö on pelkkää velliä!

Alan suunnitella pelastusoperaatioksi hillonkeittosirkusta ja mietin, voisinko nuijia pakastamani viherrehun hapankaalin sekaan…

Rasittavaa, en näet ole mikään ehta emäntä. On niin helppo paiskata kaikki pusseissa tai rasioissa pakastimeen, sellaisenaan. Ikävä kyllä se ei ole mikään takuuvarma säilömisen metodi, ei varsinkaan nykyajan ilmastossa. Toisaalta kahden hengen taloudessa aggregaatti tuntuisi ylimitoitetulta hankinnalta. Varminta ja samalla ekologisinta olisi säilöä kuivaamalla, hapattamalla sekä mehuja ja hilloja keittämällä.

Marjojen säilönnässä yletön sokerointi kylläkin vieroksuttaa. Hmm, muistelen omavaraismies Lasse Nordlundin marjojen säilöntää – hän on kehitellyt sokerittoman säilöntämenetelmän, jonka salaisuus on purkinkääntely – ehkä sitä pitää ensi vuonna kokeilla? Tai sitten umpiointia… Jatkossa otan kyllä kaikki purkit talteen.

Ankaran katumuksen vallassa tulee tehtyä hyviä lupauksia.

Illalla valot räpsähtävät ja pakastin jyrähtää taas käyntiin. Hurraa!

Vain puolentoista vuorokauden katkos, ja koska pakastin oli sen verran täynnä ja olin peitellyt sen villahuovilla, mitään katastrofaalista lämpenemistä ei päässyt tapahtumaan. Kaikki rasiat ja pussukat ovat yhä kovassa jäässä.

Niin että selvisin, ainakin tällä kertaa, ja todennäköisesti ensi kesään mennessä olen unohtanut hätäilyni ja jatkan pakastusharrastustani entiseen tapaan. Ehkä tarvitaan yksi sulanut pakastimellinen ennen kuin kokemuksesta katkeroituneena todella ryhdyn purkkien kanssa häärimään.

Nyt vain pistän pakastimen täydelle teholle ja katselen taas lumen kuorruttamia puita tyynin mielin.

 

Säästöliekillä sään armoilla
Säästöliekillä sään armoilla

Tämä blogi kertoo, miten vanha mies ja koira selviytyvät tulevan talven vähällä rahalla maaseutuympäristössä, jota hallitsee kylmyys ja pimeys, myös henkisesti.