Julkaistu numerossa

Suomen Luonto 8/2016

ilmestyy 6.10. Hirvi on luontomme ylväimpiä eläimiä. Teemme sivuilla 16–25 aikamatkan hirven ja ihmisen jääkauden jälkeiseen Suomeen. Kannen kuvasi Heikki Willamo.
VILLIVIHANNES_banner_suomenluonto_300x200

Sovelluksen avulla voit tunnistaa 30 erilaista kasvia ja kokata 90 herkullista annosta Sami Tallbergin resepteistä. Tuotot käytetään luonnonsuojelutyöhön.

MAINOS
Kolumnit

Jee jee ja hys hys

Kuva: Annina Mannila

 
KUN TOUKOKUUSSA kahlasin jäähileissä pimeän luolan pohjalla ja odotin romahtavani vielä alempaan kammioon, mietin, miksi aina päädyn tällaisiin tilanteisiin.

Vastaus oli yksinkertainen: Suomen luolat -kirja. Teos ilmestyi viime vuonna mutta on jo ehtinyt vaikuttaa kotimaanretkieni sisältöön.

Olen aina hakeutunut kalliolippojen alle ja louhikkojen kätköihin. Kivensisäisyys puhuttelee. Kun ympärillä on tuhdisti mineraaleja ja ulkomaailmasta kajastaa vain ohuita valonsäteitä, tunne on yllättävän samankaltainen kuin vuorella avaran maiseman äärellä: terveellisellä tavalla vähäpätöinen.

Luolien lisäksi myös Suomen rotkoilla on nykyään oma kirjansa, ja internetin erilaisilta retkipalstoilta löytää kosolti jännittäviä paikkoja saapumisohjeineen. Luonnonihmeiden taivastelija pystyy helposti tekemään täsmäretkiä kohteille, jotka aiemmin olivat paljon suppeamman joukon tiedossa. Enpä minäkään ole sattumalta törmännyt kuin muutamaan niistä poteroista, joissa olen parin vuoden sisällä ryöminyt, kompuroinut ja kiipeillyt.

Luolia ja rotkoja on ihmetelty jo vanhastaan. Ne ovat monesti tarinoiden näyttämöitä, ja usein metsänomistajat ovat hakanneet puustoa niukemmin niiden ympäristössä.

Tiedotuksen huono puoli on, että kulkijoiden määrän lisääntyminen kivisissä ja soisissa luonnonkeitaissa kuluttaa maastoa. Sitä ei voi välttää, vaikka yrittäisi hiipiä aineettomin askelin.

TOISAALTA retkeilyn suuntaaminen suojelemattomille kohteille saattaa joskus pelastaa alueen tuhoisammalta toiminnalta. Eräälle tutulle kalliolle linjattiin taannoin luontopolku, ja metsä on sen myötä saanut jäädä pystyyn. Muuan erämainen järvialue on nykyään virallisesti suojeltu, luultavasti ei vähiten siksi, että kansalaiset patikoivat tienoolla ahkerasti jo vuosia ennen rauhoittamista. Retkeilypaine ajaa suojelun asiaa etenkin valtion ja kuntien metsissä.

Monesti luonnon helmet säilyvät todennäköisemmin, jos niistä kertoo eteenpäin. Julkisia retkikertomuksia lukiessani olenkin pannut merkille, että jotkut kirjoittajat esittävät toiveita alueen säästämisestä hakkuilta.

Silti poden epämääräistä syyllisyyttä, kun kirjoista tai netistä äkkäämälläni kohteella käydessäni huomaan tuoreista jäljistä, että muutkin ovat löytäneet paikan vasta ”julkistamisen” myötä.

Luolat ja rotkot ovat kirjansa ansainneet. Lukemattomilla kohteilla kulkijan silmät pyöristyvät, kuuluu puhinaa ja hihkaisuja, ”en ikinä olisi uskonut, että Suomessa voi olla tällaista”. Parhaimmillaan kotimaan luonnonihmeet saattavat innostaa jotakuta niin paljon, että lentoloma eksoottisempaan (?) maahan käy tarpeettomaksi.

AINA ei salamyhkäisyyden verhoa ole syytä raottaa. Luolat, rotkot, hyllyvät suouumenet ja muut metsän taskut ovat ensi sijassa koteja luonnonvaraisille asukkailleen, eivät seikkailukenttiämme.

Jos ihmiskulkijoiden jälkiä ei liiemmin näy, aarre on hyvä pitää henkilökohtaisena pyhiinvaelluskohteena. Sosiaalisen median kultakaudella todellista extremeä on taito hykerrellä itsekseen. Mikäli tiedotus silti tuntuu välttämättömältä, jännityskertomuksen sijasta kannattaa laatia suojelualoite.

Anni Kytömäki on luontokartoittaja ja kirjailija Hämeenkyröstä.

Kolumnit
Luontosuhteen vahvistamisesta

Miten nykyihminen tuntisi olevansa osa luontoa ja alkaisi välittää siitä mitä muille osallisille tapahtuu?

Kolumnit
Joulumieltä jopa hirvikärpäsille

Jos hirvikärpäset harmittavat, kritiikki tulee kohdistaa metsätalouteen nykymuodossaan – ei kärpäsiin, jotka vain elävät elämäänsä.

Kolumnit
Kävellen maaseudulla

Kyläläiset tuntevat jo luonnonsuojelijan. Kukaan muu ei kävele bussille.