Julkaistu numerossa

Suomen Luonto 10/2016

ilmestyy 9.12. Viime rauhoituksen 1974 jälkeen saukkokanta on elpynyt ja talvisin saukkoja voi nähdä monien vesistöjen sulissa. Kannen saukon kuvasi tarhaoloissa Jari Peltomäki.
MAINOS
Kolumnit

Joulumieltä jopa hirvikärpäsille

Kuva: Annina Mannila

 
SYKSYLLÄ 2015 jouduin ensimmäistä kertaa rajoittamaan metsässä kulkemista hirvikärpästen takia. Imukärsien pistokset aiheuttivat oireita, joiden vuoksi päätin välttää uusia kohtaamisia. Hirvikärpäsille altistuminen ei tiettävästi – eikä 18 vuoden tuttavuuden perusteella – lisää ihmisen sietokykyä vaan vähentää sitä.

Hirvikärpäset saapuivat Kaakkois-Suomeen 1960-luvulla. Nykyään niitä voi kohdata Lapin etelärajoilla asti. Monien retkeilijöiden ensitapaamiset lajin edustajien kanssa ovat olleet melko raflaavia. Pirkanmaalainen ystäväni muisteli kysyneensä aikoinaan kaakkoissuomalaisilta tuttaviltaan, mitä tuntomerkkejä hirvikärpäsellä on. ”Kyllä sinä sen sitten tunnistat”, hänelle oli hyrähdetty. Niin kävi.

Kärpäskeskusteluun kuuluvat muistelut siitä, miten metsässä ennen sai levollisin mielin poimia sieniä ja puolukoita sekä nauttia raikkaasta syysilmasta.

Hirvikärpästen myötä retkistä on tullut pahimmillaan psyykkistä ja fyysistä tuskaa, ja metsästä pois syöksyttyä kärpäsiä riittää nypittäväksi iholta ja vaatteista (oma ennätykseni on 130).

 
METSÄBOIKOTTINI aikana pohdin, mitä olen hirvikärpäsiltä oppinut.

Kärpäshyökkäyksen kohteeksi joutuessaan ihminen kohtaa perimmäisen minänsä. Jos pitää itseään pitkämielisenä, hirvikärpäset paljastavat asian oikean laidan. Jos miettii, säilyttäisikö katastrofitilanteissa malttinsa, kärpäsmetsässä saa alustavaa osviittaa. Hirvikärpäset seulovat esiin raivoa ja jopa julmuutta, joita emme normaalisti myöntäisi ominaisuuksiksemme.

Reaktiomme eivät sinänsä ole merkillisiä. Kun hiuspohjassa kuhisee, imukärsät tikkaavat niskaa ja otukset tunkevat silmiin, ihminen ymmärrettävästi hikeentyy. Jos loiset eivät suututtaisi ja ajaisi pakosalle, lajimme olisi jäänyt lyhytikäiseksi.

Yllättävää kuitenkin on, miten kepeästi vaistomainen viha allekirjoitetaan. Olen kuullut suurisydämisten luontoihmisten kommentoivan hirvikärpäsiä sanoilla, joita he eivät kuunaan käyttäisi muista eläinlajeista. Eräässä keskustelutilaisuudessa eläinten itseisarvosta kauniisti puhunut henkilö puuskahti hirvikärpäsistä kuin ohimennen, että ”ne kyllä ovat ihan kamalia!”.

 
MAAILMANHISTORIASSA on lukuisia esimerkkejä siitä, että ylevät periaatteet karisevat tositilanteissa. Silti kannattaa pysähtyä miettimään, mitä vihaamme, jos sanomme vihaavamme hirvikärpäsiä. Erittäin usein eläinlajien massaesiintymisten taustalla ovat omat toimemme. Muokkaamme luontoa soveliaaksi lajeille, joita sitten soimaamme.

Hirvikärpänen tarvitsee hirviä. Hirvet syövät puiden taimia, joita avohakkuille tuikataan ja tuikahtaa joka vuosi valtavia määriä. Jos hirvikärpäset harmittavat, kritiikki tulee kohdistaa metsätalouteen nykymuodossaan – ei kärpäsiin, jotka vain elävät elämäänsä.

Kun kävelen pörähtelevässä metsässä tai raavin paukamia, yritän pukea ärtymykseni yhä useammin sanoihin ”tätähän me tilasimme”. Syksyllä 2016 häämötti jo seuraava askel.

Välillä, kun hihallani harhaili lajista erehtynyt, siipensä pudottanut hirvikärpänen, huomasin ajattelevani, että ”tuonkin elämä on jo pilalla”.

Aivan kuin sydämessä olisi ailahtanut aavistus myötätuntoa.

Kysy luonnosta
Miten hirvikärpänen valitsee uhrinsa?

Metsäretken jälkeen saan poimia tukastani ja vaatteistani hirvikärpäsiä. Kissani kulkevat myös metsässä, mutta en ole koskaan nähnyt niissä hirvikärpäsiä. Miten hirvikärpänen löytää kohteensa?

Vuodenajat
Kelju retkikaveri

Jälleen on valinnan aika: sienet ja hirvikärpäset tai ei kumpiakaan. Elokuussa ja syyskuun alkupuolella riesa on pahimmillaan.

Vuodenajat
Kelju retkikaveri

Jälleen on valinnan aika: sienet ja hirvikärpäset tai ei kumpiakaan.