Kolumnit

Kytömäki: Pitääkö kuusi erottaa männystä?

Kuva: Annina Mannila

Nykyihmisen luonnontuntemuksen tasosta on tapana olla huolissaan. Tarvitseeko olla? En ollut innokas luonnontutkijalapsi. En kiikaroinut lintuja, kerännyt kasviota, vaatinut päästä sieniretkille. Viihdyin metsissä ja soilla, mutta luonto oli kokonaisuus: kasveja, lintuja, kiviä, tuulta ja tunnelmaa. Toki huomioin yksityiskohtiakin, kuten ketunleipiä ja tatteja, mutta tiesin nimen vain muutamille lajeille.

17-vuotiaana innostuin lajintuntemuksesta. Luin Toivo Rautavaaran hyötykasviteoksia ja päätin opetella kokoamaan ravintoa luonnosta. Villivihannesten jälkeen vuorossa olivat ruokasienet, mutta pian tiedonjano ylitti syötävyyden rajat. Halusin oppia, keiden ohi, yli tai ali luonnossa kuljen. Päädyin luontokartoittajakurssille.

Jo ensimmäisinä huhtikuisina ”kouluaamuina” opin, että se, minkä olin luokitellut linnunlauluksi, oli rautiaisten, punakylkirastaiden, punarintojen, metsäviklojen, töyhtötiaisten, tiltalttien ja lukemattomien muiden lajien puheenvuoroja. Kesällä tutkimme heiniä ja saroja, aiemmin toivottomiksi mieltämiäni lajiryhmiä. Yllätyksekseni huomasin, että nehän ovat erinäköisiä, kun tarkasti katsoo.

Pitkin vuotta maasta nousi sieniä – niitä, joita usein roskasieniksi kutsutaan – hämmästyttävine elintapoineen (isoloisikka!), kasvupaikkavaatimuksineen (haperonvieras!), väreineen (teräsrusokas!) ja muotoineen (liuskahytykkä!). Polvistuimme kivien ja lahopuiden ääreen tiiraamaan sammalia ja jäkäliä, ja niin aukesivat ovet rinnakkaistodellisuuteen, millimetristen versojen yksilöllisyyteen, jota ihminen ei korkeuksistaan näe.

Luontoa voi tarkkailla lajeja tunnistamatta. Joku ihailee nimettömiä puita ja kukkia, toinen virkistyy puron solinasta, kolmas saa luonnossa syviä, jopa jumalallisia kokemuksia. Vaikka ihminen ei tietäisi yhdenkään kasvin, eläimen tai sienen nimeä, hänen luontosuhteensa saattaa olla vahva.

Lajintuntemuksen sijasta voitaisiin korostaa luonnon yksityiskohtien huomaamista. Mitä enemmän lajeja oppii tuntemaan – ei siis välttämättä nimeämään vaan havaitsemaan – sitä pohjattomammalta luonto näyttää. Siirtolohkareella ei kasva enää ”jotain sammalta” vaan erilaisten sammalten minimetsä. Lintujen ääntely ei enää ole epämääräistä liverryspuuroa vaan äänimatosta erottuvat säikeet, lintuyksilöt, joilla on tärkeää asiaa toisilleen.

Luonnon yksityiskohtiin havahtumisella voi olla vakavia seurauksia. Metsä ei enää näytäkään ”puustolta” vaan laajenee kansakunniksi ja maailmoiksi. Ison haavan rungolla tapaa jännittäviä persoonallisuuksia (haapasuomusammalta, tikanhiippasammalta, samettikesijäkälää, haavanläiskäjäkälää jne.). Palokärki puikahtaa koloon, kotilot kömpivät rosoista kaarnaa pitkin, jossain leiskahtaa varjo, ehkä näädän? Saattaa käydä niin, että metsässä kulkiessaan ihminen huomaa nyökkäilevänsä tervehdyksiä sinne tänne, tutuille ja vieraille.

Ehkä vielä joskus käy niinkin, että joku saapuu paikalle harvesterin kopissa, mutta päättää jalkautua toviksi. Istuu kivelle, kuuntelee ja katselee. Kapuaa sitten takaisin koppiin ja ajaa pois.

Uutiset
Hurme: Ihmisluonnon suojelu

Anton Tšehov (1860–1904) ei ollut kulttuurihörhö vaan koulutukseltaan sekä ammatissakin toiminut lääkäri ja monipuolisesti myös luonnontieteisiin tutustunut ajattelija.

Kolumnit
Hurme: Kiihkeä luontosuhde

Nykyihmisen elämän edellytys on täsmälleen sama kuin esiäidillään 10 000 tai 100 000 vuotta sitten: saada hankituksi ympäristöstä aineenvaihdunnalleen välttämättömät ainekset. Keinot tähän ovat vain kulttuurisesti ketjuuntuneet ja monimutkaistuneet, itse asia on säilynyt samana. Maasta me yhä tulemme ja kuoltuamme maaksi muutumme.

Kolumnit
Kytömäki: Talot horsmien takana

Maitohorsma peittää ihmisen ankarat jäljet ensimmäisenä. Melskeen tauottua horsmikko hiipii pommikentille ja avohakkuille. Purppurakukkien auetessa henkiin jääneet saavat huoahtaa. Sodasta selvittiin. Maitohorsmat suojaavat myös liki jokaista autiotaloa, jonka olen retkilläni kohdannut. Vaikutus on aina sama, tutunkin talon luona, kuten tänään.