Kolumnit

Luontosuhteen vahvistamisesta

Kuva: Annina Mannila

 
KIRJOITTAMASSANI romaanissa osa tapahtumista sijoittuu metsään, suolle, rannalle tai vuorelle, siis luontoon. Se ei ole poikkeuksellista. Pohjimmiltaan kaikki kaunokirjallisuus on luontokirjallisuutta karskeinta scifiä myöten: robotitkin valmistetaan luonnosta saaduista mineraaleista.

Kirjani ilmestyttyä minulle on silti usein esitetty kysymys, jota kirjailijoilta ei tietääkseni yleisimmin kysytä: miten ihminen voi vahvistaa luontosuhdettaan?

Ei aavistustakaan, haluaisin aina sanoa. Ihmisellä ei edes ole luontosuhdetta. Jos on osa kokonaisuutta ja kaikin tavoin riippuvainen siitä, suhde on turhan pollea ilmaisu.

Ymmärrän kuitenkin, mitä kysymyksellä tarkoitetaan. Miten nykyihminen tuntisi olevansa osa luontoa ja alkaisi välittää siitä mitä muille osallisille tapahtuu?

Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksessa (2007) niinkin paljon kuin viisi prosenttia helsinkiläisistä ja tamperelaisista luonnehti itsensä ”aidoiksi urbaaneiksi”, joille luonnon merkitys on hyvin vähäinen 
(eivätkö he hengitä, syö ja juo?). Yhä enemmän luontoa myös tuotteistetaan harrastuskentäksi, joka vaatii varusteita eli varallisuutta.

 
EHKÄ ARKINEN ”lähden käymään metsässä” -mentaliteetti on hiipumassa. Kesällä on kuitenkin monta tapaa vastustaa vieraantumista. Tässä joukko toimiviksi todettuja ja helppoja keinoja vapaaseen käyttöön:

1. Ota luonto elinympäristöksesi: syö, lue ja lepää taivasalla. Siellä olet aina luonnossa. Kaupunkikin on vain luonnonalue, jota on peitetty kovilla aineksilla ja jonka eliölajistoa kontrolloidaan. Silti punarinnat laulavat puistoissa, villakot paistattelevat päivää seinustoilla ja mustesienet kansoittavat nurmikkoja. Katsele ja kuuntele. Elämäntavoitteemme ovat lopulta hyvin samanlaiset kuin vaikkapa talitiaisen.

2. Astu metsään. Kynnys on matala, ehjät saappaat riittävät. Kalliita retkeilyvaatteita on sääli liata, paras asu on yleensä se joka ei kelpaa enää muualle. Metsä ei paheksu.

3. Jos retkellä tulee kuuma, mene uimaan. Kaivosaltaiksi alennettuja vesistöjä lukuun ottamatta Suomessa on turvallista pulahtaa mereen, puroon ja jokeen, suurjärveen ja suolampeen. Kaistale vapaata rantaa riittää. Aurinko kuivaa, jos pyyhettä ei ole. Spontaani uinti oudossa paikassa lisää itsetuntoa ja solauttaa suoraan luonnon syliin.

4. Poikkea reitiltäsi. Hienoja kiviä ja jyrkänteitä, uusia kasveja ja sieniä löytää usein jo 10 metrin päässä totutusta reitistä. Ympärillä on aina yllätyksiä, luonnonihmeitä jotka punovat pauloihinsa.

5. Toimi neuvokkaasti. Jos puro on syvä ja liian leveä hypätä yli, riisu saappaat ja kahlaa. Nouse puuhun havainnoimaan ympäristöä, kiipeä jyrkkää rinnettä, konttaa ja ryömi. Kahdella jalalla kävely ei aina ole järkevin tapa liikkua. Evoluutio ei onneksi ole vielä vienyt meitä kovin kauas sukulaisistamme. Kädellisen nisäkkään ominaisuuksia kannattaa hyödyntää, se rikastuttaa mieltä ja kehittää fysiikkaa.

6. Hyljeksi tulostavoitteita. Jos olet ajatellut kiertää viiden kilometrin ulkoilureitin mutta haluatkin istua kalliolle ajattelemaan, tee niin. Kunnioita omaa luontoasi.

Kolumnit
Hurme: Kiihkeä luontosuhde

Nykyihmisen elämän edellytys on täsmälleen sama kuin esiäidillään 10 000 tai 100 000 vuotta sitten: saada hankituksi ympäristöstä aineenvaihdunnalleen välttämättömät ainekset. Keinot tähän ovat vain kulttuurisesti ketjuuntuneet ja monimutkaistuneet, itse asia on säilynyt samana. Maasta me yhä tulemme ja kuoltuamme maaksi muutumme.

Kolumnit
Kytömäki: Pitääkö kuusi erottaa männystä?

Nykyihmisen luonnontuntemuksen tasosta on tapana olla huolissaan. Tarvitseeko olla? En ollut innokas luonnontutkijalapsi. En kiikaroinut lintuja, kerännyt kasviota, vaatinut päästä sieniretkille.

Kolumnit
Raevaara: Ikävöikää ja rakastakaa, älkää tietäkö

Olen aiemminkin pohtinut kolumnivuorollani luontosuhteen rakentumista. Nyt tartuin tällaiseen ajatukseen: Luontosuhde on ennen kaikkea tunneside. Sitä ei voi luoda tiedon varaan.