Mustikanvarvuston tasakorkeus on monen tekijän yhteissumma.

Ensinnäkin mustikan varvut ovat melko lyhytikäisiä. Itse kasvista suurin osa on maan alla suojassa useimmilta kasvinsyöjiltä. Siellä suikertaa laaja ja haarova maavarsisto, josta lähtevät sekä juuret että sammalikon yläpuolelle kohoavat ilmaversot. Maavarsi on mustikan leviämiskeino ja ravintovarasto.

Ilmaversot elävät vain muutaman vuoden — yli kymmenvuotiset ilmaversot alkavat olla harvinaisia. Maavarresta nousee kuitenkin koko ajan uusia ilmaversoja, jotka korvaavat kuolleet. Näin varvusto uusiutuu jatkuvasti, vaikka sitä on vaikea huomata erikseen varvuston rakennetta tutkimatta.

Mustikan varvun vanhin osa on ruskeakuorinen ja puumainen, nuoret haarat ovat vihreitä, särmikkäitä ja melko pehmeitä. Nämä nuoret versot ovat monen eläimen ruokaa, erityisesti talvella, jolloin muuta vihreätä on vähän tarjolla. Niistä nauttivat niin isot eläimet, esimerkiksi hirvi, metsäkauris ja valkohäntäpeura, kuin pienemmätkin jäniksestä myyriin.

Kolmas tekijä, joka viimeistelee varvikon tasakorkeaksi, on talvi pakkasineen ja viimoineen. Lumesta pistävät varvun osat paleltuvat helposti, ruskettuvat ja karisevat maahan. Vähälumisilla paikoilla varvikko on matala. Korkeimmat mustikanvarvut löytää soiden reunametsistä, jonne tuuli kasaa aavalta metrisenkin lumikerroksen varvikon suojaksi.

Parhaiten pakkasta kestävät mustikat Lounais-Suomessa, missä talvi on usein lumeton ja varvut ovat pakkasen armoilla. Herkimpiä paleltumaan taas ovat Itä-Suomen mustikat, joita normaalisti suojaa paksu ja pehmeä lumivaippa.

mustikkavarvikko

Tunne luontosi

Suomen Luonto on ajankohtaisen luontotiedon aarreaitta!
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.