Miksi pihlaja ei luonnossa kasva suureksi puuksi? Isoja pihlajia näkee vain peltojen reunoissa ja pihoissa.

Aivan noin ehdottomasti ei voi sanoa, mutta totta on, että suuria pihlajia näkee useimmin juuri ihmisen lähiympäristössä. Syitä on monia.
Pihlaja on tyypillinen toisen latvuskerroksen puu, joka jää metsän valtapuita puolta lyhyemmäksi. Kun valtapuut turvaavat niin pölytyksessä kuin siementen levityksessäkin tuuleen, toisten kainalossa elävän pihlajan on käytettävä eläimiä sekä siitepölyn että siementen kuljetukseen.

Pihlajan taimia näkee erittäin runsaasti tuoreissa metsissä, joten siementen levitys on kunnossa. Ani harva piiskataimista varttuu metsän keskellä koskaan puuksi: hirvet syövät ja runnovat niitä, ja lopulta useimmat menehtynevät varjostukseen ja sienitauteihin.

Paremmat mahdollisuudet elämään pihlajalla on kallioisissa metsissä, metsän reunoissa ja saaristossa. Se on pioneeripuu, joka runsain joukoin rynnistää metsään syntyneille aukoille.

Levittämällä sen siemeniä linnut auttavat pihlajaa tavoittamaan myös juuri merestä kohonneet saaret ja ihmisen tekemät raiviot. Nuorena se kasvaa nopeasti, mutta kun kukinta alkaa, latvus laajenee ja pituuskasvu tyrehtyy.

Valo ratkaisee myös kukinnan runsauden. Niinpä surkeatkin kallionrakojen kuivuudessa kituvat pihlajanrisut kukkivat komeasti, mutta metsän pimennossa oleviin puihin kehittyy vain muutamia kukkaterttuja.

pihlaja

Tunne luontosi

Suomen Luonto on ajankohtaisen luontotiedon aarreaitta!
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.