Ympäristökatastrofi. Kuinka monta kertaa olenkaan kirjoittanut tuon sanan. Siinä on jo manaamisen makua: tule esiin, suuronnettomuus!

Yllytän ihmisiä taistelemaan maapallon pelastumisen puolesta, mutta onko maapallo pulassakaan? Typerä ja tuskallinen kysymys. Globaalin ekokatastrofin – tai paremminkin lukemattomien pienempien katastrofien summan – katastrofaalisimpia puolia on, ettei sille ole mitään aistien todistusta – ainakaan, jos viettää elämänsä kodin, työpaikan ja marketin muodostamassa turvallisessa kehässä, eikä ”luonto” koskaan pääse näyttämään kuulemma niin runneltuja kasvojaan.

Ilmastonmuutosta ei ole kukaan koskaan nähnyt. Toisin kuin ajatellaan, ei ilmastodenialismissa ole mitään irrationaalista. Se on täysin raitis kanta. Ei pidä uskoa, jos ei näe, eikä riitä, että näkee tiedeyhteisön allekirjoittaman aanelosen. Vain mielipuoli – tai autuas – uskoo, vaikka ei näe.

Linkolan saarna on vuosikymmeniä jatkunut Suomessa vailla seurakuntaa, muttei suinkaan siksi, että hänen päätelmänsä olisivat niin ”äärimmäisiä” – väite on yleinen tapa poistaa Linkola päiväjärjestyksestä – vaan vain siksi, että hänen ajattelunsa perustana olevat tiedot ovat niin uskomattomia. Linkola sanoo, että maailma on tuhon oma. Meistä muista taas näyttää siltä, että nyt menee mukavammin kuin milloinkaan. Aikoihin ei ole nähty hätäpäivää.

Kuinka traagista! Nauramme koko matkan hautaan.

Tänä vuonna on puhuttu paljon ensimmäisen maailmansodan syttymisestä, koska siitä on kulunut sata vuotta. Toinen syy tuntuu kuitenkin olevan kauhea kysymys: voisiko sama tapahtua uudestaan? Kuitenkaan sodat eivät koskaan ”syty”. Ne sytytetään. Sotia on, koska niitä halutaan – vaikka aina saadaankin aivan muuta kuin halutaan.

Kolumnistien lempikirja on vuoden mittaan ollut Stefan Zweigin muistelmateos Eilispäivän maailma. Jonkin oudon lainalaisuuden voimasta minäkin kaivoin tuon vuonna 1945 huonolle paperille painetun hapertuneen niteen hyllystäni ja aloin lukea sitä jo syksyllä viime vuonna. Se on siitä asti sävyttänyt ajatuksiani. Zweig todistaa kesän 1914 tunnelmia, ”sanoinkuvaamatonta huumausta, joka antoi aikamme suurimmalle rikokselle hurjan ja miltei mukaansatempaavan lennokkuuden”. Hän tähdentää ensimmäisen maailmansodan eroa toiseen: vuonna 1914 kukaan ei vielä ”tuntenut todellisuutta” vaan sota palveli harhaa, ”unelmaa oikeamielisyyden ja rauhan maailmasta”. Optimismi petti. Mutta ”ainoastaan harha eikä tieto voi meitä ihmisiä onnellistaa”, toteaa Zweig alistuneesti. ”Sen vuoksi kulkivat uhrit päihtyneen riemukkaina teurastuspaikalle.”

Maailmansotia kuitenkin yhdisti se, että molemmat olivat uuden tekniikan ja halvan, ylenpalttisen energian (öljyn) mahtavia purkauksia. Kepeillä ja kivillä sotimaan tottuneella apinalajilla oli äkkiä jumalten voimat hyppysissään. Tässä mielessä pelko historian toistumisesta on turha. Kolmatta maailmansotaa on sodittu jo useita vuosikymmeniä. Sitä nimeä ei tosin käytetä. Puhutaan esimerkiksi kulutuskapitalismista tai ympäristökatastrofista.

Tunne luontosi

Suomen Luonto on ajankohtaisen luontotiedon aarreaitta!
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.