Julkaistu numerossa

Suomen Luonto 7/2011

Lapissa vaeltavat tunturisopulit toivat muassaan myös tunturipöllöjä. Muita aiheita alkusyksyn numerossa mm. mesisienet, hämähäkit muuttavat, ruokkien rengastus.
MAINOS
Vinkit

Polku – paras matkaopas

Kuva: Nimimerkki nilehj / ikkunasuomenluontoon.fi

Polulla kulkiessaan on aina oikeilla jäljillä. Sitä pitkin muutkin ovat löytäneet perille. Lue Marko Leppäsen kirjoittama artikkeli viehättävistä poluista. Se on julkaistu Suomen Luonnossa 7/2011.

Teksti: Marko Leppänen

Onko sinulla tiettyä mielipolkua, jota askeleesi tervehtivät ilolla ja jonne mielikuvissasi tahdot palata?
Monilla meistä on. Jokamiesoikeuden ansiosta Suomessa saa liikkua melkein missä vain maastossa, ja luonnonympäristössä risteilevät epäviralliset polut ovat meille läheinen asia.

Polut ovat täysin orgaanisia ja sellaisina kulkuväylien aatelia. Yksikään neliösentti polunpohjaa ei ole auki syyttä. Polut syntyvät spontaanisti ja aidosta tarpeesta. Kukaan ei lähde tamppaamaan maastoon polkua kirjoituspöydän takaa päätetyin, elämästä vieraantunein motiivein, vaan polut syntyvät sinne minne mieli vetää ja jalat vievät. Poluissa maalaisjärki yhdistyy estetiikan kaipuuseen. Se että vanhimmat tiet on tehty polkujen päälle, ei ole sattumaa.

Polut hakeutuvat näkemisen arvoisille ja merkityksellisille paikoille. Jos luonnossa on – ja miksipä ei olisi – voimapaikkoja, jotka syystä tai toisesta vetävät kulkijoita puoleensa, on sellainen odotettavasti polun reitillä.

Siellä missä kimmeltää metsälampi, on yleensä myös polku sitä kiertämässä, ja polusta vielä lähtevät pistot parhaille rantakiville retkeläisen istahtaa. Missä on jylhin näköaloin varustettu kukkula, sinne polveilee lupauksia myhäilevä polku, ja samoin muut luonnon nähtävyydet luolista ja lähteistä hiidenkirnuihin ja mansikkapaikkoihin sijoittuvat usein polun varrelle tai päähän.

Jos metsä on tuntematon eikä siitä ole karttaa vaeltajan mukana, tarjoavat polut parhaan matkaoppaan ja jopa kohtalaisen turvan eksymisestä huolivalle.
Polku on yhteinen kokemus, vaikka kulkija olisi aivan yksin. Se sitoo matkalaisen luontevaan yhteisöllisyyteen polkua aiemmin kulkeneiden kanssa.
Samalla kun kävelijä jakaa maiseman näkymättömien kanssavaeltajiensa kera, kun hän katsoo samoja keloja, kukkaketoja ja pirunpeltoja, ylläpitää hän omilla anturoillaan polun aukipysymistä seuraavia varten.

Toisinaan ihminen alkaa astella siitä, mihin eläimet ovat tehneet uran. Etenkin peurat tunnetaan polkujen luojina. Näin polku voi yhdistää lajienkin kesken.

Nähtävyyksien puuttuessa polku kulkee napakasti lyhyintä tietä. Ilmiön näkee selvästi tapauksissa, jossa geometrisesti suunniteltu ja koneellisesti rakennettu virallinen ulkoiluväylä saa rinnalleen monia oikaisuja, mitkä osoittavat ihmisten äänestäneen jaloillaan suoremman kulkureitin puolesta.

Toisin kuin keinotekoiset luomukset, luonnollinen polku ei pelkää eikä voikaan pelätä maastonmuotoja; polku kulkee ylös ja alas kuin keinu, se kiertää lohkareet ja vie runkojen yli, liikehtii kuin tanssisi. Mutkittelussaan se osaa varata yllätyksiä kaarteiden taa; ominaisuus joka viivottimella vedetyiltä linjoilta puuttuu.

Jos iso puu kaatuu polulle, ei polku tätä hätkähdä, vaan pian jo sopiva vierto on löytänyt paikkansa ja polku on saanut yhden nähtävyyden lisää.
Polku tietysti itsessään merkitsee, että maastoon tallataan juova, missä kasvillisuuden ei sallita harvoja kovapintaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kukoistaa. Luonto lukuisine arkoine emoineen ja hauraine versoineen pitää kuitenkin siitä, että suuret joukot eivät kulje tasaisesti joka paikassa, vaan astuvat tiettyjä hyväksi havaittuja reittejä. ”Kulkea omia polkujaan” on hieman harhaanjohtava kielikuva, sillä harvalla on henkilökohtainen polku, jota muut eivät kulkisi.

Polku on olemassa vain niin kauan kuin sillä on käyttöä. Jos käyttötarve on vähäinen, alkaa polku parissa kesässä olla umpeenkasvanut, pensaiden oksat kurottuvat sen poikki ja kasvillisuus kutoo paikkoja kulutettuun pohjaan. Kokonaan unohdettu polku ennallistuu vaivihkaa luonnontilaiseksi maastoksi kuin zen-runossa:

Hiljaa istuen, mitään tekemättä,
kevät tulee ja ruoho kasvaa itsestään.

Ero on suuri verrattuna rakennettuihin virallisiin kulkuväyliin, joita pidetään yleensä kunnossa, vaikka käyttötarve lähenisi nollaa. Kokonaan metsittynytkin tie erottuisi maastossa satoja vuosia laakean tasoitetun pohjansa vuoksi.
Polussa on lempeää vaatimattomuutta, se ei tee numeroa itsestään. Polun synty, kukoistus, hiipuminen ja katoaminen muistuttavat elinkaaresta, joka on kaikilla ilmiöillä, mutta jonka synteettisessä maailmassa usein unohdamme.

Ihmisen laiskistuminen ja liikkumisen motorisoituminen nurmettaa polkuja, mutta pahin uhka on tehometsätalous, joka saattaa kertaheitolla tuhota ison vakiintuneen polkuverkoston kaikkine ainutkertaisine piirteineen.

Toki samalla tuhotaan syy mennä koko paikalle. Suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että mikään ei ole niin viheliäinen ja lannistava maasto kulkijalle kuin pusikkoinen hakkuuaukea risuineen ja rankoineen ja useassa tapauksessa syville avohaavoille aurattuine maaperineen.

Polut ovat elävää kulttuuriperintöä siinä missä musiikki tai teatteri. Viime keväänä Metsähallitus kaatoi metsää Suomussalmen Vuokissa sillä seurauksella, että Vienan reittinä tunnettu polku, jota myös Lönnrot taivalsi Kalevalan keruureissuillaan, meni kertaheitolla pilalle.

Kainuun luonnonsuojelupiiri teki rikosilmoituksen muinaismuistolain rikkomisesta, mutta mitäpä se auttoi. Jopa purettu rakennus voidaan pystyttää uudestaan kopiona, kuten tehtiin 1960-luvun puolivälissä hävitetylle hotelli Kämpille. Samaa ei voi tehdä polulle, jos sen koko olemassaolon perusta viedään.
Polut heijastavat jotain syvää ihmisestä, koska niitä on kautta aikain rinnastettu elämään ja sisäiseen kehitykseen. Tästä kielii esimerkiksi idiomi ”henkinen polku”.

Polulta voi astua harhaan ja sen voi taas löytää. Polku voi kulkea pi­meän korven halki ja nousta taas leppeän paisteiselle kummulle. Risteyksissä täytyy tehdä valintoja ja miettiä mikä polku veisi perille.

Se mikä on yhdelle oikea polku, ei kenties ole kutsuva ja tarkoituksenmukainen toiselle. Mikä on oma polku, se on kysymys, joka sopii erityisen hyvin pohdittavaksi poluilla käyskennellessä.

Ajattelijat, filosofit ja kirjailijat ovat aina suosineet kävelyretkiä oivalluksien kirvoittajana. Suoran ja yksiselitteisen tien sijasta kiemurainen, sukelteleva, yllätyksellinen ja maisemilla herkutteleva polku on lähempää sukua mielelle itselleen ja osaa toimia sille peilinä, vastauksien kätilönä ja ystävänä.
Missä mielipolkusi kulkeekaan, älä unohda käydä tapaamassa sitä.

Kuva: Nimimerkki Gugi / ikkuna.suomenluontoon.fi

Kuva: Nimimerkki Gugi / ikkunasuomenluontoon.fi

Mitä pian katoavien metsäpolkujen hyväksi olisi tehtävissä ja vieläkö niille löytyisi käyttäjiä kalastajien, marjastajien ja sienestäjien taholta? Tätä aihetta pohdittiin Luonto-Suomen suorassa lähetyksessä Radio Suomessa keskiviikkona 17.9.2014. Kokemuksistaan kertoivat metsänhoitaja Markku Meriluoto ja professori Pekka Laaksonen.

Vinkit
Mitä jälkeemme jää

Roskisdyykkarille on toinenkin nimi: garbologi, joka tutkii ihmisten kulutustottumuksia. Sellaiseksi helsinkiläinen taiteilija Timo P. Vartiainen heittäytyi viikoksi ja asetteli saaliinsa kaiken kansan ihmeteltäväksi Unioninkadulla sijaitsevaan Kluuvin Galleriaan.

Kolumnit
Nikkanen: Turma josta ei opita?

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Norilsk Nickelin Harjavallan tehtaalta pääsi nikkelisulfaattia Kokemäenjokeen. Turma oli monen tekijän summa.

Vinkit
Ehdota Vuoden turhaketta!

Suomen Luonto etsii Vuoden turhaketta jo 15. kerran! Vielä ehdit osallistua! Lähetä oma ehdotuksesi 31.1.0 mennessä. Suomen Luonnon toimitus valitsee Vuoden turhakkeen ja se julkistetaan 12.12. ilmestyvässä numerossamme.