Julkaistu numerossa

Suomen Luonto 5/2011

Kulleroita Oulangan kansallispuistossa. Vuorossa on retkivinkkien osa 2: Pohjoisen ja idän ihmeet.
VILLIVIHANNES_banner_suomenluonto_300x200

Sovelluksen avulla voit tunnistaa 30 erilaista kasvia ja kokata 90 herkullista annosta Sami Tallbergin resepteistä. Tuotot käytetään luonnonsuojelutyöhön.

MAINOS
Viikon laji

Viikon laji: Humala

Kuva: Olli Toivonen / Vastavalo

 
Humala (Humulus lupulus) voi elää maanalaisen juurakkonsa varassa jopa tuhansia vuosia. Hamppukasveihin kuuluvan humalan maanpäällinen verso on yksivuotinen, mutta itse yksilön uskotaan olevan ikivanha.

Humalaa viljeltiin Suomessa jo ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina. Turussa tehdyissä kasvijäännöstutkimuksissa humalan pyöreät pähkylät ovat hyvin yleisiä 1300-luvun kerrostumissa.

Humalanviljely oli talonpoikien lakisääteinen velvollisuus Pohjolassa, koska osa veroista maksettiin kruunulle humalana. Kuningas Kristofferin maanlaki vuodelta 1442 määräsi, että jokaisella talonpojalla ja lampuodilla tuli olla 40 seivästä humalaa. Kaarle XI lisäsi vaatimuksia: 1600-luvun lopussa jokaisen talollisen piti pitää kasvussa vähintään 200 humalasalkoa. Velvoite humalan viljelystä oli Suomessa voimassa vuoteen 1915 asti.

Humala elää nyt uutta nousukauttaan, sillä se on löytänyt sijan talojen seinustoilta, kuisteilta, pergoloista, kaarirakenteista ja metsäpuutarhoista. Kultahumala (Humulus lupulus ’Aureus’) on humalan keltalehtinen lajike, joka on myös suosittu köynnös. Humala on ekologinen valinta monivuotiseksi koristekasviksi, etenkin kotimaista alkuperää olevana, sillä se on kestävä ja oloihimme hyvin sopeutunut.

Lauhkean vyöhykkeen villi ja viljelty

Luonnonvaraisena tai villiytyneenä humalaa kasvaa laajalti lauhkealla vyöhykkeellä Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa. Meillä se viihtyy eteläpainotteisena kallionalus-, merenranta- ja puronvarsilehdoissa. Sitä tavataan myös viljelyjäänteenä vanhojen asumusten pihapiireissä.

Keskiaikaisten Karjaan Junkarsborgin linnanpaikan ja Sipoon Sibbesborgin linnavuoren humalat liittynevät linnojen varhaishistoriaan. Myös Hattulan vanhan kirkon muuria ja Taivassalon pappilan puutarhaa koristavat vanhat humalakasvustot.

Suomen kasvitieteellisessä kirjallisuudessa humala mainitaan ensimmäisen kerran Elias Tillandzin Catalogus Plantarum -luettelossa vuodelta 1673. Luettelon aineisto on koottu Turun seudulta.

Pitkän viljelyhistorian takia luonnonvaraisten ja viljelyperäisten humalaesiintymien erottaminen on vaikeaa. Lajin katsotaan kuitenkin olevan meillä paikoin luonnonvarainen. Esiintymien seuralaiskasvillisuus, hede- ja emikasvien osuus sekä kasvupaikan sijainti antavat siitä viitteitä. Emiyksilöitä on myös siirretty luonnosta pihaan.

Pelkkiä hedeyksilöitä kasvava esiintymä on todennäköisimmin luonnonvarainen, etenkin jos seuralaislajistossa on lehtokasvillisuutta ilman selviä viljelyjäänteitä. Pohjoisimmat luonnonvaraisina pidetyt esiintymät ovat Rovaniemellä Saviojalla ja Kampsajärvellä.

Humala on kaksikotinen; sen hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä. Kypsinä käpymäiset emitähkät ovat kellanvihreitä ja voimakkaasti tuoksuvia.

Humalan emikukintoja käytetään niiden sisältämien karvasaineiden (humuloni ja lupuloni) vuoksi mallasjuomien mausteena. Ne parantavat myös säilyvyyttä, kirkkautta ja vaahdon muodostusta. Tänäkin päivänä humala maustaa niin olutta, kaljaa kuin sahtiakin. Keväisin humalan nuoria versoja on syöty parsan tavoin ja salaateissa.

Kukinnoista eli humalankävyistä tehty tee on avuksi unettomuuteen, jännitystiloihin, migreeniin, stressiin, ruoansulatusvaivoihin, ruokahaluttomuuteen ja kouristuksiin. Myös humalapielusten on uskottu edistävän unensaantia. Varren sitkeästä kuidusta on tehty karkeaa kangasta, säkkejä ja köysiä. Lehtiä, kukintoja ja mahlaa on käytetty väriaineena.

Nimi humalan mukaan

Vaikka humala on kookas ja hyvin tunnettu kasvi, sitä tarkoittavia kansan­omaisia nimiä ei juuri tunneta. Kalevala tuntee oluen synnyn, viljelyn ja valmistusohjeen. Kansanperinteessä on monia uskomuksia humalasta; sen varjoa pelättiin ja humalistoissa uskottiin olevan haltioiden maja. Paikoin kuolinoljet poltettiin ja tuhkat sekä ruumiin pesuvesi vietiin humalistoon.

Humala-sana on säilynyt monissa paikannimissä: esimerkiksi Humalapuro, -koski, -oja, -vuori, -lampi tai -järvi. Usein nimeämisen perustana on ollut vaikuttava humalakasvusto, joka on haluttu tallentaa paikannimeen.

Teksti: Ulla Salo
Kirjoittaja on porvoolainen biologi ja tietokirjailija.

Viikon laji
Viikon laji: Salaperäinen pulputtaja

Seisoin joitakin vuosia sitten pajukkoa, vadelmaa ja muuta matalaa kasvillisuutta puskevalla joutomaa-aukiolla Järvenpäässä. Toisella puolella näkyi pientaloasutusta, toisella laidalla kasvavasta sekametsästä raikasi moninainen linnunlaulu.

Viikon laji
Viikon laji: Sepelkyyhky

Sepelkyyhky jatkaa tuloaan kaupunkeihin. Nyt ne taas hautovat risupesissään puistoissa ja kadunvarsien puissa.

Viikon laji
Pääsiäispupu
Viikon laji: Pääsiäispupu

Pääsiäispupu tai pääsiäisjänis on toisinaan värikäs ja toisinaan vain värikkäästi pukeutunut jäniseläin jota tavataan lähinnä keväisin. Erikoislaatuisen siitä tekee se, että se munii värikkäitä munia. Pääsiäispupun munat ovat toisinaan suklaisia.