Pulahdan Hangon edustalla kalliorannalta mereen rakkolevien ja kolmipiikkien maailmaan.

Yhtäkkiä näen jotain erikoista: jyrkän kallion reunalla uiskentelee nauhamainen, rihmalevää muistuttava olento, joka aaltomaisin liikkein etenee levien seassa. Innostuksesta täristen suuntaan kamerani sitä kohti, ja lähelle tarkentuva makro-objektiivi paljastaa otuksen kauniin pään muodon. Sehän on kuin merihevonen!

Siloneula kuuluu putkisuukaloihin, jotka ovat saaneet nimensä pitkästä ja kapeasta kuonosta. Sen päässä on vain pieni suuaukko, jolla ei kovin suuria saaliskaloja pysty imaisemaan. Saalistavat putkisuukalat odottelevat yleensä planktonäyriäisen tai pikkukalan lähestymistä ennen kuin ne yrittävät napata sen pipettimäisellä suullaan.

Siloneulan ominta ympäristöä ovat matalien rantavesien levävyöhykkeet – juuri sellaiset, joita Suomenlahden ja Saaristomeren rikkonainen rannikko on pullollaan. Siroa kalaa on vaikea havaita, koska sillä on tapana kietoa pyrstönsä leviin ja huojua veden liikkeiden mukana. Putkisuukalat ovat kaloiksi huonoja uimareita.

Putkisuukaloihin kuuluu maailmalla mitä erikoisimman näköisiä otuksia, kuten trooppisten vesien merihevosia ja levähäkkyröitä muistuttavia, epämääräisen muotoisia kummitusneuloja. Lahkon runsaslajisimmassa heimossa merineuloissa on noin 300 lajia, ja heimoon kuuluvat myös Suomen molemmat putkisuukalat siloneula ja särmäneula.

Siloneula on lankamaisen ohut kala. Sen pituus on enimmillään 30 senttimetriä ja paksuus alle puoli senttiä. Kellertävän vihreä kala saa kutuajaksi värikkään hääasun. Toisin kuin muilla Suomen kaloilla, siloneulalla naaraiden kutuasu on värikkäämpi kuin koiraiden.

Särmäneulankin pää tuo mieleen merihevosen, mutta tämä laji on siloneulaa lyhyempi ja tanakampi – ei niin matomainen. Nimensä mukaisesti särmäneulan ruumis on hieman kulmikas, ja väritykseltään se on ruskea tai vihertävän harmaa.

Siloneulaa tavataan rannikkoalueellamme Oulun korkeudelle saakka. Myös särmäneula on levittäytynyt laajasti Itämerelle, ainoastaan Perämereltä ja Suomenlahden perukoista se puuttuu.

Molemmat merineulamme tunnistaa kaloiksi keskellä selkää olevasta harjamaisesta selkäevästä. Särmäneulalla on lisäksi pikkuruinen pyrstöevä.

Putkisuukalojen maailmassa tasa-arvokehitys on edennyt niin pitkälle, että koiraat ”synnyttävät”. Keski- ja loppukesään ajoittuvien soidinmenojen päätteeksi siloneulanaaras sijoittaa erityisellä ulokkeellaan mätimunat koiraan vatsapuolella olevaan munapussiin. Sitten koiras ottaa mätimunien hoitovastuun itselleen. Kuukauden ajan mätimunia suojaa istukkamainen kudos, joka huolehtii ravinnosta, nestetasapainosta ja hapensaannista.

Elokuussa kuoriutuvat poikaset ovat heti täysiverisiä merieliöitä. Silo- ja särmäneulan elämä kestää tyypillisesti kahdesta kolmeen vuotta. Talveksi ne vetäytyvät valoisista pintavesistä syvempiin vesiin.

Siloneula

Nerophis ophidion

Tuntomerkit: Matomainen, enintään 30 senttiä pitkä kala, joka huojuu vedessä johonkin alustaan pyrstöllään kiinnittyneenä.

Lisääntyminen: Kutee keskikesällä. Naaras asettaa mätimunat koiraan vatsapoimuun, jossa ne hedelmöittyvät.

Elinympäristö: Rannikkovedet Perämeren pohjukkaa lukuun ottamatta. Levien seassa.

Ravinto: Syö planktonia, jota imaisee suuhunsa.

Älä sekoita: Särmäneula (Syngnathus typhle) on hyvin samannäköinen kuin siloneula. Särmäneulan kuono on pidempi, sillä on kulmikkaampi vartalo ja pieni pyrstöevä.

ItämerikalatputkisuukalatsiloneulaViikon laji

Tunne luontosi

Suomen Luonto on ajankohtaisen luontotiedon aarreaitta!
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.