Lakien valmistelua on alkanut määrätä kiire ja poliittisten irtopisteiden keruu. Se rapauttaa myös ympäristöä säätelevää lainsäädäntöä eikä tieto enää ohjaa valmistelua entisellä tavalla, todettiin ympäristöoikeusseminaarissa Helsingissä.

Vanhan sutkauksen mukaan kameli on komitean suunnittelema hevonen, mutta vielä äsken niin vahva komitealaitos oli paljon nykymainettaan parempi. Sen muistoa puolusti luonnonsuojeluliiton ympäristöoikeusseminaarissa 10.3 oikeustieteen tohtori, korkeimman hallinto-oikeuden oikeusneuvos Kari Kuusiniemi.

”Komiteoissa painottui asiantuntemus, eikä niille annettu valmista agendaa, lopputulosta johon pitää päätyä. Etsittiin parasta ja kestävää esitystä. Eri etujärjestöjen mukanaolo takasi poliittisen pohjan, eli esityksen läpimenon”, Kuusiniemi muisteli.

Lakiesitysten valmistelu on 2000-luvulla muuttunut dramaattisesti.
”Nyt valmistelua leimaa kiire. Kustannustehokkuuden nimissä valitaan mieluummin yksi selvittäjä, kuin komitea. On kiire saada tuloksia, ja niiden pitää sopia hallitusohjelmaan. Mutta kuka saa kirjoittaa hallitusohjelman ja millä perusteella”, Kuusiniemi kysyi.

”Tätä polemisoidaan. Hyvin yksityiskohtaisiksi muuttuneet hallitusohjelmat ovat melkeinpä vahvempi paperi kuin perustuslaki. Enemmistöhallitus vie esityksensä läpi eduskunnassa kritiikkiä kuulematta, ja lakien lausuntokierroksia epäillään nykyään vain muodollisuudeksi. Valmistelu hoidetaan tyyliin ”esittäkää mitä esitätte, mutta on ajateltu että näin mennään”, Kuusiniemi piikitteli.

”Hyvin yksityiskohtaisiksi muuttuneet hallitusohjelmat ovat melkeinpä vahvempi paperi kuin perustuslaki”, totesi oikeusneuvos Kari Kuusiniemi. Kuva Mikko Niskasaari

 
Esimerkki tällaisesta on maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) muutos, jolla rajataan Ely-keskusten valitusoikeutta, erittäin heikoin, ellei peräti tuulesta temmatuin perustein.

”Tosin on myös myönteisiä poikkeuksia. Valitusoikeus asemakaavoista aiottiin hallitusohjelmassa muuttaa hallintovalitukseksi, mikä olisi suuresti rajannut valitusoikeutta. Sitä kritisoitiin muun muassa professori Eija Mäkisen selvityksessä. Tuloksena oli päätös olla viemättä muutosta eteenpäin”.

”Kyllä me tiedämme, kuka kirjoittaa hallitusohjelman”, totesi professori Tapio Määttä Itä-Suomen yliopistosta.

”Tiedämme, miten MRL:n muutoksen tulivat hallitusohjelmaan. Eivät vaatimukset kansalaisten ja Ely-keskusten valitusoikeuden rajoittamisesta tulleet tyhjästä. Hallitusohjelmaneuvotteluissa kehuttiin, etteivät lobbarit pääse Säätytalolle, mutta yksi pääsi: Rakennusteollisuusliitto. Sen vaatimukset kirjattiin hallitusohjelmaan ilman avoimuutta, ilman moniäänisyyttä.”

”Uskon moniääniseen keskusteluun lainsäädännön valmistelussa. Ympäristölainsäädännössä se sentään toteutuu paremmin kuin vaikkapa liikenne- ja viestintäministeriön liikennekaaren synnyssä. Jälkeen päinkään siellä ei osata sanoa mitä tapahtui, kuinka esitys syntyi”.

Tietoa ei arvosteta tarpeeksi

”Onko politiikan, oikeuden ja tiedon suhde muuttunut? Onko tiedon merkitys politiikassa ja lainsäädännössä himmentynyt ja hämärtänyt”, kysyi seminaarin päätöspaneelia puheenjohtanut professori Anne Kumpula, ja sai yksituumaisen ”kyllä” -vastauksen”.

”Ehdottomasti on muuttunut. Kaikki olemme panneet merkille ”kaiken maailman dosentit” -letkautukset. Jo valmistelun kiire tuottaa tämän. Tiedon analysointi on hidasta, sen tuloksia ei haluta odottaa”, totesi Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Päivi Lundvall.

”Nykyään näköjään jokainen voi esittää tieteellisestä tiedosta oman päätelmänsä, olipa se totta tai ei”, huomautti ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka.
”Kärsimättömyys vallitsee. Kun hallitus aloittaa, niin viikon kuluttua kysellään, eikö mitään saada aikaan. Sama piirre hallitsi jo edellisellä vaalikaudella. Hyvän lainsäädännön luominen vaatii kuitenkin aikaa”, Pokka alleviivasi.

Lainsäädännön tason heikkeneminen ei ole yksin tämän vaalikauden ilmiö, vaan siitä on huomauteltu jo viime vuosikymmeneltä lähtien. Huonoja lakeja säädetään poliittisten irtopisteiden keräämiseksi miettimättä niiden kaikkia seurannaisvaikutuksia. Myös resursseja on leikattu ministeriöistä. Entistä vähemmin voimin entistä enemmän ei toimi myöskään lakien valmistelussa, laadun kärsimättä.

Loppujen lopuksi kaikki kaatuu tavallisen kansalaisen niskaan. Se korostuu ympäristövahinkojen korvaamisessa, joita pohdiskeli Helsingin yliopiston professori Kai Kokko, yhtenä esimerkkinään Talvivaaran kaivosyhtiö.

”Kun yhtiön johdon rikossyytteitä käsiteltiin, käräjäoikeus siirsi asianomistajien vahingonkorvausvaatimusten käsittelyn ajettavaksi omana siviilijuttunaan. Se on johtanut monien kansalaisten luopumiseen korvausvaatimuksista, koska juttuun sisältyy iso kuluriski.”