Lehtopöllön (Strix aluco) huuto on todellinen tunnelmanluoja kevättalven pöllöretkellä. Kuulas, korkea huuto leikkaa ilman surumielisenä tai kohtalokkaana, kuulijasta riippuen. Tai vain houkuttelevana, niin kuin lehtopöllönaaras koiraan soidinäänen kokee.

Lehtopöllö pesii eteläisimmässä Suomessa Satakuntaa, Hämettä ja Etelä-Karjalaa myöten. Se viihtyy viljelyseutujen lehti- ja sekametsissä sekä puistoissa ja puukujilla peltojen, rantojen, kylänlaiteiden ja pihapiirien tuntumassa. Lehtopöllö pesii isossa puunkolossa tai pöntössä. Se on viirupöllön ja lapinpöllön kanssa samaa Strix-sukua, ja niitä molempia selvästi pienempi.

Lehtopöllö on lyhytpyrstöinen, liki 40 senttiä pitkä pöllö. Se on yleisväriltään punertavanruskea tai rusehtavan harmaa, päältä täplikäs ja alta ja päästä juovainen.

Lisää aiheesta

Opi tunnistamaan pöllöjen äänet

Lehtopöllön soidinääni on sointuva, väräjävä ulina ”huuuuuo, huh u-u-u-u-u-u-uuuuuo” (3–4 s tauko välissä). Naaraan huuto on lyhyempi. Kutsuääni on kimakka ”ke-vit”, jolla naaras usein vastailee koiraan huhuiluun. Varoitusääni on haukkuva ”ueek-uek…” ja poikasten kerjuuäni sähähtävä ”ptsiäh”.

Pöllöjen äänikuvaukset, tuntomerkit ja äänikuvaukset perustuvat Pertti Koskimiehen Suomen lintuopas -teokseen (WSOY).